La mort ne peut nous diviser

Tulipas jännän kuuluinen nimi. Suomennettuna se siis tarkoittaa "kuolema ei meitä erota". Ja joo, luotan kämäseen Google-kääntäjään tässä tapauksessa, osaan sanoa ranskaksi vain je m'appelle tiia ja jotai pikkusanoja... Että joo. Tällä viikolla on kuitenkin päässä pyörinyt niin paljon Jeanne d'Arc, sain jostain siihen vain intoa, mutta vasta tänään jotain ilmestyi sitten kirjoitusohjelmaankin... Ja Englannin halusin tänne pistää, sehän liittyy melko paljonkin Jeanneen. Niin, ja Jeanne d'Arc:han on sitten Ranskan kansallissankari, taisteli satavuotisessa sodassa englantilaisia miehittäjiä vastaan ja poltettiin sitten roviolla sen takia, että sanoi pitävänsä Jumalaa paavia korkeampana aukroriteettina, eli uskonsa takia kuoli. Wikipediasta löytyy lisää tietoa jos jotakuta alkoi kiinnostaa. Ja Jeannehan tosiaankin kuoli 30. toukokuuta.
__________________________________________________________

Aurinko paistoi hyvin kirkkaana - ilma oli lämmin, vaikka muu toukokuu olikin ollut hieman viileämpää kuin normaalisti. Yhtäkkisen lämmin sää tuntui kovin sarkastiselta vaaleahiuksisen miehen mielestä: tämän olo oli jääkylmä, vaikka ilma olikin hyvinkin yli kymmenen astetta. Miehen kädessä oli pienehkö kukkakimppu, ja tämä suuntasi vaitonaisena kohti erästä paikkaa metsässä, josta hän epäili, ettei kukaan muu tiennyt siellä edes olevan mitään. Reitti sinne ei edes ollut kovin monimutkainen, mutta se oli sen verran syvällä metsässä, että jotkut varmasti pelkäisivät eksyvänsä sinne.

Kun metsäreittiä oli jatkanut tarpeeksi kauan, saattoi yllätyksekseen huomata laakean niityntapaisen. Kesäisin niitty oli täynnä kukkia, keltaista ja sinistä värien merta, joka olisi saanut monet haukkomaan henkeään kauneudellaan. Vielä kun pisteeksi iin päälle aurinko paistoi, saaden kukat hohtamaan väreissään, kovin moni ei sieltä edes haluaisi lähteä.

Ranska ei kuitenkaan jäänyt ihastelemaan vielä nupuillaan olevien kukkien kauneutta, ei edes hetkeksi aikaa. Vaikka hän ehkä melkein minä tahansa muuna päivänä olisi niin saattanut tehdä, tämän katse ei käynyt lähes yhtään kukissa, auringossa sekä hyvin pienissä pilvenhattaroissa, jotka muodostivat mielikuvituksellisia kuvioita taivaalle. Jos joku valtion tunteva olisi juuri nähnyt tämän, tuo olisi voinut sanoa ettei se edes vaikuttanut samalta mieheltä. Vaaleahiuksisen kasvoilla ei näkynyt sitä tuttua, kiusoittelevaa ja välillä hiukan ärsyttävääkin hymyä, tämän olemus ei ollut yhtä positiivinen kuin yleensä, ja tämän siniset silmät näyttivät tyhjiltä.

Niityn toisella puolella, parin tammipuun ääressä näkyi valkoinen, suuri kivi. Kivi oli hiottu täysin sileäksi, ja ehkä hiukan karkealla käsialalla siihen oli kaiverrettu ranskankielisiä sanoja, nimi sekä pari vuosilukua. Sileä kivi kirjaimineen hohti auringossa kuin timantin ja kullan sekoitus, ja Ranska laskeutui polvilleen tämän juureen. Valtio vetäisi hiljaa henkeä lukiessaan kivessä olevat sanat.

"Particulier, après la mort, nous sommes toujours ensemble", ranskalainen kuiskasi hyvin hiljaisella äänellä sanat ilmaan, ja ne jäivät siihen leijumaan painavina, kuin yrittäisivät etsiä niiden alkuperäistä lausujaa. Sitä ei kuitenkaan löytynyt, sanat haihtuivat ympäröivään hiljaisuuteen. Edes minkäänlaisia metsän ääniä ei kuulunut ympäriltä, kaikkialla oli täydellisen hiljaista. Ehkä välillä kuului vain tuulen kohinaa puissa, mutta sekään ei ollut kovin kovaäänistä.

Particulier, après la mort, nous sommes toujours ensemble. Kuolemankin tultua olemme yhä yhdessä. Jeannen viimeiset sanat Ranskalle, silloin kun tämä oli ollut jo vangittuna, ja ranskalaiselle oli annettu vain yksi mahdollisuus nähdä tuota naista ennen tämän kuolemaa - poltto roviolla, tapettu kuin noita, vaikkei tämän syyn oltukaan sanottu olevan noituuden takia. Se oli Jeannen uskonnollisuuden takia, sen takia, että Jeanne oli sanonut pitävänsä Jumalaa paavia korkeampana aukroriteettina. Silloin Ranska oli vain ajatellut, että kunhan englantilaiset olivat vain keksineet jonkun syyn, se ei ollut edes kovin hyvä syy tuota varten.

Huokaus karkasi ranskalaisen suusta, ja tämä laski mukanaan tuomansa kukkakimpun kiven päälle. Tämä hauta ei edes ollut kovin mallikelpoinen - Jeannehan oli palanut, ja tämän tuhkat oli siroteltu Seine-jokeen, eli haudassa ei edes levännyt tämän ruumista. Kuitenkin Ranska oli halunnut muistaa tuota jotenkin. Kiveen kaiverretut vuosiluvut ilmoittivat erään tuskallisen asian; Jeanne oli elänyt vain yhdeksäntoistavuotiaaksi, alle kaksi vuosikymmentä. Niin nuorena tämä oli joutunut kokemaan tuskallisen asian, ja Ranska tunsi sen aina välillä omaksi syykseen - Jeanne d'Arc, nainen joka oli taistellut ranskalaisten vapauden puolesta, joka oli halunnut taistella Ranskan puolesta.

Ranska tuijotti vaitonaisena kiveä. Vaikka hän oli sen tapahtuman jälkeen ollut kuin kohmeessa - mikä ei ollut hyvä, satavuotinen sotahan oli ollut silloin meneillään - hän oli jotenkin onnistunut pääsemään suurimman surun yli. Ei hän ollut tietenkään pystynyt unohtamaan Jeannea, mutta hän oli onnistunut pääsemään eteenpäin elämässään.

"Tämä on niin kuin sinä toivoit", Ranska hymähti hautakivelle, vaikkei edelleenkään edes hymyillyt, "sinä halusit minun jatkavan samaan malliin, itsenäisenä ja normaalina. Toivottavasti silti sinulla on asiat hyvin siellä Jumalan luona - sinnehän sinä pääsit, taivaaseen, sinä jos kuka olet ansainnut paikkasi siellä."

"Mitä sinä täällä teet, höpötät kivelle?" takaa kuului ääni, joka sai Ranskan säpsähtämään ja käännähtämään ympäri. Englanti katsoi tätä vihreät silmät hiukan hämmentyneinä - ja Ranska oli aivan yhtä hämmentynyt. Miksi Englanti oli täällä, miksi hän oli saanut yhtäkkiä älynväläyksen lähteä metsään? Britti - joka ei näköjään ollut vielä huomannut, minkä virkaa kivi ajoi - otti pari askelta lähemmäs, ja tämän katse oli epäuskoinen.

"Poskellasi on kyynel", Englanti ilmoitti hiukan töksähtävästi, mutta ei ollut osannut odottaa mitään sellaista. Vasta lähemmäs tultuaan englantilainen huomasi kivessä olevat tekstit, jolloin tämä nosti käden suunsa eteen ja peruutti pari askelta.
"... Ai..." vaaleahiuksinen mutisi hiljaa, ja punastui. Vaikkei hän sitä Ranskalle ollutkaan kertonut, jo kauan häntä oli alkanut kaduttaa sen ranskalaisnaisen tappaminen, jolloin koko ranskalaisen olemus oli romahtanut moneksi vuodeksi, ja aina toukokuun lopun aikoihin muuttui vaitonaiseksi ja surulliseksi.

Ranska käänsi katseensa takaisin kohti kiveä - vaikka hän ehkä olisi halunnutkin, hän ei osannut syyttää Englantia Jeannen kuolemasta, vaikka tavallaanhan se oli tämänkin syy. Englanti näytti kamppailevan itsensä kanssa, yrittäen päättää mitä tässä tilanteessa olisi tahdikasta, ja mitä epätahdikasta sanoa.
"... Anteeksi."

Ranska hiukan yllättyi anteeksipyyntöä, vaikka ei ollutkaan Englantia täysin tunteettomana monsterina ajatellutkaan.
"Ei se mitään", ranskalainen sanoi hiljaa, nyppäisten yhden keltaisen kukan maasta, ja asettaen sen aivan kiven päälle, "hän olisi jo muutenkin taivaassa."
Englanti ei oikein tiennyt, mitä tuohon pitäisi vastata, vaan pysyi hiljaa.

Uskotaan, että Jeanne hymyili sinä hetkenä pilven juurella.

_______________________________________________

Tuo loppu vain oli jotain mitä oli ihan pakko lisätä.