Little Mermaid

No niin, nyt en kyllä keksi mitä tässä sanoa. Tuli vain jostain inspis Tanskasta kertovaan ficciin.
Anders = Tanska, Eirik = Norja.
_________________________________________


   Jotain punaisen ja turkoosin väristä näkyi aivan vedenpinnan lähellä. Muut ihmiset eivät näyttäneet huomanneen sitä, mutta yksi vaaleahiuksinen poika oli laittanut sen merkille. Siniset silmät välkähtivät kiinnostuksesta, ja poika kipitteli kiireesti veden luo. Merivesi oli vihertävää, ja sieltä oli vaikea erottaa mitään, vaikka ei vesi vielä tässä kohtaa kovin syvää ollut. Anders katsahti ympärilleen, mutta kaikki näyttivät vain olevan kiireisiä etenemään kaduilla, tähän aikaanhan suurin osa ihmisistä teki töitä.

  Andersin silmät tapittivat vettä, vaikka siellä ei näkynytkään tällä hetkellä mitään. Tanskalainen saattoi vannoa, että hän oli nähnyt jotain kummallista vedessä, se oli ainakin varma asia. Joku ohitse kävellyt vanhahko nainen katsoi Andersia kuin toinen olisi sekopää, mutta jatkoi kiireesti matkaansa turkoosi isokokoinen hattu heilahdellen harmaiden kutrien päällä. Anders ei itse edes ollut nähnyt koko naista, vaan tämä oli nyt päättänyt selvittää, mikä vedessä pilkahtanut asia oli. Ainakaan merilevä ei ollut mitään sen väristä, eivätkä värit jotka tanskalainen oli nähnyt täsmänneet mihinkään tämän tuntemaan kalaan.

Vaaleahiuksinen tasapainoili pienten kivien kanssa vähän pidemmälle, mutta ei kuitenkaan liian pitkälle. Lapsia varoiteltiin usein kävelemästä liian pitkälle, silloin voisi kaatua, eikä se kohta ollut enää mitään matalinta sorttia. Anders ei yleensä kyllä välittänyt niistä varoituksista, osasihan hän uida varsin hyvin eikä vesissä uinut mitään vaarallista, mutta jos se äsken nähty asia olisikin vaarallinen, tästä pääsisi vielä melko nopeasti pois.

Pari askelta lisää, ja sitten tanskalainen kyyristyi tuijottamaan vettä. Nyt syvyyttä oli ainakin pari metriä, ja ranta oli noin neljän metrin päässä. Anders tiesi päähänsä tulleen idean olevan tyhmä, jos joku näkisi sen niin tämä pitäisi tanskalaista varmaan ikuisesti tyhmänä, mutta silti vaaleahiuksinen poika halusi testata sitä. Ihan varmuuden vuoksi poika ensin tarkisti, ettei kukaan ainakaan sillä hetkellä katsonut sinne päin, ja työnsi sitten päänsä veden alle.

Eiväthän ihmiset kovin hyvin vedessä näe, kaikki on sumeaa ja hahmoja ei erota, mutta nyt Anders pystyi sanomaan varmasti, että nyt näki ainakin, että vedessä oli jotain punaista, turkoosia, sekä monia muita värejä, hyvin kirkkaita värejä. Pää pulpahti pian takaisin pinnalle, vaaleat hiukset tiputtelivat vettä. Vedenpinta lainehti epätasaisena, ja tanskalainen poika haukkoi henkeään. Ei hän kuitenkaan kauaa kerennyt henkeä haukkoa, kun yhtäkkiä vedestä saapuivat kädet, jotka kiskaisivat tämän takaisin pinnan alle.

Viileähkössä vedessäkin Andersin ranteesta pitävä käsi oli lämmin ja pehmeä. Lisäksi se oli siro, mutta samalla myös vahvaotteinen. Tanskalainen kerkesi jo hyvinkin säikähtää, eikä ollut vielä kunnolla kerennyt toipua säikähdyksestään päästessään jälleen pinnalle, mutta tällä kertaa aivan eri paikassa kuin äsken. Kyllä Anders tunnisti paikan - hän oli löytänyt sen joskus uintimatkallaan, nimennyt sen omaksi salapaikakseen. Veden alla sijaitseva pieni luola, jonne pääsi vain pienellä sukeltamisella. Ei vaikuttanut siltä, että kovin moni tiesi siitä.

Haukottuaan hetken henkeään tanskalaispoika katsoi ympärilleen, etsien sitä, joka hänet oli tänne tuonut. Kun katse kohdistui veteen, Anders huomasi siellä nyt olevan selvästi jonkun hahmon - siitä ei kuitenkaan saanut selvää, ennen kuin hahmo nousi vedestä parin sekunnin päästä.

Kaunein hahmo, jonka Anders oli koskaan nähnyt. Leimuavan punaiset hiukset, noenmustat silmät, suurista simpukoista tehdyt bikinin yläosat sekä suurin ihmetys - suuri, turkoosi, kimalteleva pyrstö, joka viuhtoi vedessä pitäen siinä olevan naisen tasapainossa.

Naisen kasvot olivat kuin kauneuden ruumiillistuma - ei pienintäkään virhettä ihossa, ei näppylöitä, finnejä tai muuta. Hiukset olivat pitkät, laskeutuivat likomärkinä pitkin kalpeita olkapäitä ja kehystivät kasvoja. Silmät olivat suuret, ripset olivat tuuheat, suoraan sanottuna nainen oli täydellinen.

Anders ei siltikään tajunnut, mitä oli tapahtunut. Ainoa, mitä tämä tajusi, oli että joko tämä oli erittäin todentuntuista unta, tai sitten hän oikeasti näki paraikaa oikean, elävän merenneidon. Neito katsoi hiukan surumielisenä tanskalaista, pyörähteli ympäri, sanomatta sanaakaan.

"Anteeksi, mutta..." Anders aloitti, mutta tajusi, ettei keksinyt yhtään, mitä sanoa. Punahiuksinen neito hymyili hiukan surullisesti, pudistaen päätään, ja osoittaen suutaan - ei osaa puhua. Tanskalainen rypisti hieman otsaansa, ja nipisti itseään kokeeksi kädestä. Merenneito katsoi hämmentyneenä, kun poika valitti itsekseen hyvin hiljaa sattunutta nipistystä.

Hiljaisuus, jonka aikana ei tapahtunut edes minkäänlaista kommunikointia, kesti ehkä noin kymmenen minuuttia. Oikeastaan Anders ei edes tiennyt, kauanko se kesti, hän ei tiennyt ajan kulua - minuutti, tunti? Ei tietoakaan. Sen hän kuitenkin tiesi, että se loppui liian nopeasti. Neito hymyili epävarmasti, katsoi Andersia tummilla silmillään, ja kääntyi sitten ympäri. Tanskalaispoika ei kerennyt sanoa sanaakaan, ennen kuin merenneito oli jo kadonnut veteen, ja jättänyt toisen aivan yksin.

Päästyään takaisin kotiin Anders otti laatikostaan paperin ja kynän. Hän tiesi, ettei pystyisi täydellisesti jäljentämään niin täydellistä neitoa, ja tiesi ettei tarvinnut edes kuvaa muistaakseen tuon, mutta silti hän halusi yrittää.

-

"Valmis!" Anders huokaisi tyytyväisenä, ja peruutti nähdäkseen tuotoksensa. Takana norjalaismies Eirik rypisti otsaansa, ja tämä näytti pohtivan jotain kuumeisesti.
"Merenneito? Kivellä?" Eirik kysyi kulmiaan kohottaen, ja vilkaisi Andersiin.
"Niin, miksipä ei?" Anders virnisti, ja katsoi veistosta. Hän saattoi hyvin ajatella tummasta kivestä veistetylle naiselle punaiset hiukset, turkoosin pyrstön, mustat silmät...

"Eivätkö merenneidot kuole jos ne tulevat pinnalle?" Eirik jatkoi kyseenalaistamislinjaansa, "niin minä ainakin olen kuullut."
"Eivät ne kuole", Anders iski silmää, ja Eirik vain pudisteli päätään epäuskoisena.

Anders saattoi vannoa, että patsaan neidon vakavilla kasvoilla käväisi hetken aikaa hymy.