perjantai 30. joulukuuta 2011
VAROITUS
Tämä on ihan varoitus teitä ajatellen, mulla on joku täydellisen hyvä inspiraatio... angstisiin ficceihin. pystytte odottamaan Jeanne d'Arcia ainakin, ja täältä voi tulla ihan jotain muutakin... mutta joo, tällä hetkellä on liian angstificcifiilis mihinkään muuhun.
maanantai 19. joulukuuta 2011
... lyö tyhjää
mmoi ::___:: viime päivät mulla on lyönyt ihan tyhjää oneshotteja koskien, ei pienintäkään ideaa mistä kirjoittaa. KERTOKAA MULLE MISTÄ KIRJOTAN siis ehdotuksia saa laittaa kommentteihin! parituksia, aiheita, jotain. tavoitteenahan mulla on, että saisin jouluaatoks jonkun jouluisen ficin, mutta tätä menoa siitä ei tuu oikein mitään.
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Ylpeänä voi kantaa pukuaan
Okei, myönnän - tää tuntuu tökkivän ihan kauheesti :c en tiiä teidän mielipiteitä, mut tää on vaa jotenki outo... mutta toi biisi inspas nii hienosti ku pari päivää sitten tän kirjotin
_________________________________________________
Kello oli varmaan ainakin kymmenen illalla, kun Elizabetan katse iskostui eräässä nurkassa lojuvaan paperipussiin - tarkemmin ajatellen, se sama paperipussi oli lojunut siinä jo varmaan vaikka kuinka kauan, ja olikohan siitä jopa puoli vuotta kun Elizabeta oli edes saanut sen pussin. Ruskeahiuksinen, vihreäsilmäinen nainen ei edes muistanut sen paremmin, mitä pussissa oli, joten uteliaisuus otti vallan. Unkarilainen laski kädessään olleen kirjan pöydälle, ja suuntasi askeleensa kohti paperipussia. Se oli melko suuri, ja kun tarkkaan katsoi, siellä näkyi selvästi jotain punaista. Elizabetan otsat rypistyivät tämän nostaessa pussin ylös.
Pussissa näkyi kiiltävän punaista kangasta, jossa oli pieniä monimutkaisen näköisiä kuvioita. Hämmentyneenä nainen nosti tuon asian ylös, ja vasta hetken kuluttua tiedosti sen olevan pitkä, eleganttinen mekko. Mekossa ei ollut olkaimia, sen helmoissa oli paljon koristeluja, mutta silti se näytti kauniin yksinkertaiselta. Pieni hymy levisi unkarilaisnaisen kasvoille tämän muistaessa, keneltä tämäkin oli saatu, ja mekon väri ei voisi olla yhtään parempi. Se oli yhtä aikaa sekä haikea, että onnellinen hetki - pian kuitenkin haikeus otti enimmän vallan, ja unkarilainen puri huultaan.
"Hiljaisen huokauksen myötä kesken askareensa jää
Muistaen miehen sen, jolta lahjakangas oli tää
Ylpeänä voi kantaa pukuaan, sen sai hän kerran rakkaaltaan"
Ei kestänyt kauaakaan, kun Elizabeta oli ujuttanut mekon päälleen, ja katseli nyt itseään peilistä. Se oli kuin suunniteltu hänelle, istui täydellisesti, ja näytti unkarilaisen omastakin mielestä varsin hyvältä hänen päällään. Asun kauneuden olisi kuitenkin kruunannut sen, jos sen kantajan päällä olisi ollut edes jotain hymyntapaista, tai edes jos naisella olisi iloiset silmät. Nyt vihreät silmät olivat kuitenkin hiukan lasittuneen näköiset, ja huuletkaan eivät olleet kaartuneet minkäänmoiseen hymyyn. Muistot - kivuliaat, eivät mukavat - olivat vallaneet ajatukset, joilta Elizabeta oli jo jonkin aikaa onnistunut pysymään piilossa.
"Pukeutuu hän preussinpunaiseen, päivään menneeseen
Nyt antaa muiston tuon kuljettaa, niin kauas eiliseen,
Jälleen vierelleen, armaansa hetkeksi saa"
Elizabeta ei ollut nähnyt Gilbertiä vuosikymmeniin - ja mitä hän muisti, viimeisinkään tapaaminen ei ollut lähelläkään mukavaa, sydämellistä eikä ystävällistäkään. Riitelyä sekin oli ollut, ja silloin ainakin unkarilainen oli vasta sen tapaamisen jälkeen tajunnut, että oli saattanut loukata toista pahastikin - jälkeenpäin katuminen on paljon helpompaa, sitä ei itse riitatilanteessa välttämättä tiedosta. Nyt kuitenkin Gilbert oli ollut vuosia jossain muualla, ei Elizabeta edes tiennyt missä. Kun nainen istui vaisuna sohvalle, mekko laskeutui sulavana kuin punaisena virtaava lähde.
"Jokaisen lupauksen nainen taas näin mieleen palauttaa
Kaiken sen hellyyden jonka nuori sydän antaa saa
Ylpeänä voi kantaa pukuaan sen sai hän kerran rakkaaltaan."
Hyviä hetkiä ei edes ollut ollut kovinkaan paljoa, mutta ne olivat silti enemmänkin kuin muistettavan arvoisia. Hetket silloin, kun Elizabeta oli Gilbertin luona, sekä toisin päin. Hiukan salaisen tuntuiset tapaamiset puistossa, sekä eläintarhassa, jossa he olivat nähneet albiinojäniksen, joka oli huvittanut Elizabetaa kovasti. Ne hetket olivat hyviä, vaikka riitoja mahtui paljon enemmän kuin mitä unkarilainen edes oli toivonut. Gilbertin kanssa olisi niin helposti voinut myös olla aivan sopuisasti, ja ehkä heidän välinsä olisivat olleet muidenkin seurassa paljon lämpimämmät, mutta jokin siinä vain oli tökkinyt. Huokaus karkaa unkarilaisen suusta, ja tämä peittää kasvonsa käsillään. Jos hän ei olisi tehnyt niin, muutama kyynel olisi pudonnut suoraan preussinpunaiselle mekolle.
"Pukeutuu hän preussinpunaiseen, vanhaan kankaaseen
Taas saa kyyneleet hukuttaa, ei tarkoitettukaan sitä jatkumaan
Punaista preussin on vaan"
Hetken kuluttua Elizabeta ei enää yrittänytkään estää itseään - kun hän otti kätensä pois kasvojensa edestä, kyyneleet vain jatkoivat virtaamistaan, putoillen vanhan tuntuiselle mekolle kuin vesisade. Unkarilaisen katse käväisi taas vanhassa paperipussissa, jonka sivussa hän huomasi pienen tekstinpätkän.
"From Awesome me, to more Awesome you."
"Ylpeänä voi kantaa pukuaan sen sai hän kerran rakkaaltaan."
__________________________________________
_________________________________________________
Kello oli varmaan ainakin kymmenen illalla, kun Elizabetan katse iskostui eräässä nurkassa lojuvaan paperipussiin - tarkemmin ajatellen, se sama paperipussi oli lojunut siinä jo varmaan vaikka kuinka kauan, ja olikohan siitä jopa puoli vuotta kun Elizabeta oli edes saanut sen pussin. Ruskeahiuksinen, vihreäsilmäinen nainen ei edes muistanut sen paremmin, mitä pussissa oli, joten uteliaisuus otti vallan. Unkarilainen laski kädessään olleen kirjan pöydälle, ja suuntasi askeleensa kohti paperipussia. Se oli melko suuri, ja kun tarkkaan katsoi, siellä näkyi selvästi jotain punaista. Elizabetan otsat rypistyivät tämän nostaessa pussin ylös.
Pussissa näkyi kiiltävän punaista kangasta, jossa oli pieniä monimutkaisen näköisiä kuvioita. Hämmentyneenä nainen nosti tuon asian ylös, ja vasta hetken kuluttua tiedosti sen olevan pitkä, eleganttinen mekko. Mekossa ei ollut olkaimia, sen helmoissa oli paljon koristeluja, mutta silti se näytti kauniin yksinkertaiselta. Pieni hymy levisi unkarilaisnaisen kasvoille tämän muistaessa, keneltä tämäkin oli saatu, ja mekon väri ei voisi olla yhtään parempi. Se oli yhtä aikaa sekä haikea, että onnellinen hetki - pian kuitenkin haikeus otti enimmän vallan, ja unkarilainen puri huultaan.
"Hiljaisen huokauksen myötä kesken askareensa jää
Muistaen miehen sen, jolta lahjakangas oli tää
Ylpeänä voi kantaa pukuaan, sen sai hän kerran rakkaaltaan"
Ei kestänyt kauaakaan, kun Elizabeta oli ujuttanut mekon päälleen, ja katseli nyt itseään peilistä. Se oli kuin suunniteltu hänelle, istui täydellisesti, ja näytti unkarilaisen omastakin mielestä varsin hyvältä hänen päällään. Asun kauneuden olisi kuitenkin kruunannut sen, jos sen kantajan päällä olisi ollut edes jotain hymyntapaista, tai edes jos naisella olisi iloiset silmät. Nyt vihreät silmät olivat kuitenkin hiukan lasittuneen näköiset, ja huuletkaan eivät olleet kaartuneet minkäänmoiseen hymyyn. Muistot - kivuliaat, eivät mukavat - olivat vallaneet ajatukset, joilta Elizabeta oli jo jonkin aikaa onnistunut pysymään piilossa.
"Pukeutuu hän preussinpunaiseen, päivään menneeseen
Nyt antaa muiston tuon kuljettaa, niin kauas eiliseen,
Jälleen vierelleen, armaansa hetkeksi saa"
Elizabeta ei ollut nähnyt Gilbertiä vuosikymmeniin - ja mitä hän muisti, viimeisinkään tapaaminen ei ollut lähelläkään mukavaa, sydämellistä eikä ystävällistäkään. Riitelyä sekin oli ollut, ja silloin ainakin unkarilainen oli vasta sen tapaamisen jälkeen tajunnut, että oli saattanut loukata toista pahastikin - jälkeenpäin katuminen on paljon helpompaa, sitä ei itse riitatilanteessa välttämättä tiedosta. Nyt kuitenkin Gilbert oli ollut vuosia jossain muualla, ei Elizabeta edes tiennyt missä. Kun nainen istui vaisuna sohvalle, mekko laskeutui sulavana kuin punaisena virtaava lähde.
"Jokaisen lupauksen nainen taas näin mieleen palauttaa
Kaiken sen hellyyden jonka nuori sydän antaa saa
Ylpeänä voi kantaa pukuaan sen sai hän kerran rakkaaltaan."
Hyviä hetkiä ei edes ollut ollut kovinkaan paljoa, mutta ne olivat silti enemmänkin kuin muistettavan arvoisia. Hetket silloin, kun Elizabeta oli Gilbertin luona, sekä toisin päin. Hiukan salaisen tuntuiset tapaamiset puistossa, sekä eläintarhassa, jossa he olivat nähneet albiinojäniksen, joka oli huvittanut Elizabetaa kovasti. Ne hetket olivat hyviä, vaikka riitoja mahtui paljon enemmän kuin mitä unkarilainen edes oli toivonut. Gilbertin kanssa olisi niin helposti voinut myös olla aivan sopuisasti, ja ehkä heidän välinsä olisivat olleet muidenkin seurassa paljon lämpimämmät, mutta jokin siinä vain oli tökkinyt. Huokaus karkaa unkarilaisen suusta, ja tämä peittää kasvonsa käsillään. Jos hän ei olisi tehnyt niin, muutama kyynel olisi pudonnut suoraan preussinpunaiselle mekolle.
"Pukeutuu hän preussinpunaiseen, vanhaan kankaaseen
Taas saa kyyneleet hukuttaa, ei tarkoitettukaan sitä jatkumaan
Punaista preussin on vaan"
Hetken kuluttua Elizabeta ei enää yrittänytkään estää itseään - kun hän otti kätensä pois kasvojensa edestä, kyyneleet vain jatkoivat virtaamistaan, putoillen vanhan tuntuiselle mekolle kuin vesisade. Unkarilaisen katse käväisi taas vanhassa paperipussissa, jonka sivussa hän huomasi pienen tekstinpätkän.
"From Awesome me, to more Awesome you."
"Ylpeänä voi kantaa pukuaan sen sai hän kerran rakkaaltaan."
__________________________________________
torstai 1. joulukuuta 2011
Suklaatähtiä ja Minttupusuja
hoho sain kirjotettuu tällaista sitten tällä kertaa (= En olekaan ennen LietPolia kirjoitellut, joten tämä oli ainakin hiukan haastavaa. Kiitos Lauralle, että luopui ideasta jota ei itse osannut toteuttaa - ja oli saanut idean joltain toiselta itsekin - mutta kyllä tämä varmaan ihan ookoosti ainakin mun mielestä onnistui.
__________________________________________________________
Puolan mielestä se, että Liettua oli lähtenyt vielä jouluaattonakin jonnekin, oli täysin kohtuutonta. Kyllähän nyt jouluaattona piti kotona olla, varsinkin jos seurana oli niin hyvää porukkaa kuin Puola. Nyt kuitenkin puolalainen löysi itsensä yksin kotoa, ja vaikka Liettuan koti oli täysin jouluisasti koristeltu - vieläpä Suomen antamien vinkkien mukaan - niin jokin joulufiilis tästä puuttui. Jotain olisi tehtävä sen kohentamiseksi.
"Tää on siis niinku totaalisen mälsää", vaaleahiuksinen valtio tuhahti itsekseen, nousi punaisin ja vihrein huovin koristellulta sohvalta ja vilkaisi ulos. Ulkona oli mukavasti lunta, ei ehkä niin paljoa kuin Suomen luona heidän vieraillessaan sieltä - Liettua oli saanut auttaa Puolan ylös lumikasasta johon toinen oli uponnut vyötäisiään myöten hypättyään sinne korkealta lumikummulta - mutta kuitenkin sopivasti. Maata peitti valkoinen kerros, ja hiukan kauempana oli Puolan ja Liettuan taiteilema lumiukko, jonka kädessä oli ruskea keppihevonen.
Puolalaisen katse siirtyi kohti pöydällä lepäävää läppäriä, ja mikäpä siinä - eihän tässä muutakaan tekemistä kai ollut? Nopeasti valtio nappasi Liettuan harmaan läppärin - jonka kannessa oli oikeastaan pinkkejä täpliä, koska Puolan mielestä läppäri oli ollut aivan liian tylsä - ja avasi sen. Kone avautui hyvin nopeasti, koska aina jos siihen tuli pieniäkin ongelmia niin Liettua joko pyysi Virolta apua tai suurempien ongelmien tullessa kävin tuon luona. Ja virolainenhan osasi totta kai korjata sellaiset ongelmat, kun ei mitään vakavaa koneeseen ollutkaan tullut.
Pian ruudulle ilmestyi hakuohjelma, ja hetken aikaa Puola mietti, mitä hän etsisi. Sitten idea syntyi - hänellähän ei ollut vielä kovin hyvää joululahjaa Liettualle, vaikka kyllähän hän nyt jotain olisi keksinyt jos tiukat paikat olisi tullut. Illallahan vasta lahjat avattaisiin, kunhan Suomi vain kävisi tuomassa itsekin muutaman lahjan. Ruudulle ilmestyi tiheään tahtiin tekstiä, jota Puolan oli kyllä korjailtava pienesti kirjoitusvirheiden takia, mutta kyllä se pian oli siinä virheettömänäkin.
"Suklaan valmistusohjeet", Puola toisti itsekin kirjoittamansa sanat, ja klikkasi sanaa "hae". Läppärin suurehkolle ruudulle ilmestyi luonnollisestikin vaikka kuinka paljon hakusanoja, mutta puolalainen valitsi vain ensimmäisen vaihtoehdon, joka oli kuitenkin vesiperä. Siinä vain kysyttiin itsekin, kuinka suklaata valmistetaan. Takapakkia, ja toinen vaihtoehto - täydellistä, nyt oli löytynyt hyvät, sekä yksinkertaiset, ohjeet, joilla kuuluisi syntyä suklaata.
Vaaleatukka lähes hypähti ylös sohvalta, nosti kannettavan ja laittoi sen keittiön sivupöydälle. Siitä ohjeita olisi kätevä seurata, samalla kun hän itse tekisi suklaata niiden ohjeiden mukaan. Ongelma kuitenkin löytyi - Puola ei ollut ikinä valmistanut mitään sellaista omin päinsä. Optimistinen puolalainen oli, ainahan hän - kerta se ensimmäinenkin.
"50-100 g sokeroimatonta kaakaojauhetta", vaaleatukka luki ensimmäisen lauseen ohjeista, ja muisti Liettuan antaman vinkin - tai pikemminkin ohjeen: kerää ensin kaikki tarvittava pöydälle, ettei kesken ruuanvalmistuksen tarvitse kiirehtiä hakemaan milloin mitäkin. Ylpeänä muististaan Puola säntäsi kaapin luo, ja avasi sen.
"Sokeroimatonta, sokeroimatonta, miks siinä ei muka sais niinku olla sokeria?" puolalainen tuhahti itsekseen, ja päätti silti itse ottaa sokeroidun kaakaojauhon. Eihän tässä mitään terveysfriikkejä olla, ja sokerinhan pitäisi olla terveellistä - Puolahan oli kuullut että sokeria saadaan kasveista, ja eivätkö muka kasvikset ole terveellisiä?
No niin, kaakaojauhe oli hommattu. Seuraavaksi tarvittaisiin pöydälle myös sokeria, maitoa ja voita, ja siinä olikin kaikki tarvittava. Kuulostipa helpolta, eivätkä ohjeetkaan olleet pitkät!
Puola kipaisi hakemassa jääkaapista maidon ja voin, sekä otti samasta kaapista josta oli ottanut kaakaojauheenkin, niin myös sokerin. Nyt kaikki tarvittava löytyi pöydältä, ja puolalainen tunsi ylpeyttä noudattaessaan Liettuan antamia vihjeitä - yleensähän Liettua teki ruuat kun Puola oli kylässä, eikä edes päästänyt vaaleatukkaa koskemaan sormellakaan hellaan. Kirjaimellisesti.
"Vesi kiehumaan suurempaan kattilaan..." ohjeiden seuraava osa kuului, ja sekin onnistuisi melko helposti. Puola otti kaapista suurehkon kattilan, täytti sen vedellä ja tökkäsi hellalle. Vasta viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin tajusi, että varmaan hella pitäisi myös laittaa päälle.
"Pienempi kattila kiehuvan veden päälle, mitä järkeä täs niinku on!?" Puola mutristi huuliaan, mutta päätti kuitenkin totella ohjeita, kyllä ne kai nyt oikeassa olisivat. Tämä nappasi hiukan tuota äskeistä kattilaa pienemmän kattilan ja asetti sen jo hiljalleen kiehumaan alkaneen veden päälle.
"Lisää ainekset kattilaan sulamaan."
Puola otti ensin maidon, ja muisti sitten vasta katsoa paljonko sitä edes tarvitsi laittaa. Yksi desilitra. Puolalainen oli jo melkein kaatamassa maitoa suoraan purkista kattilaan, mutta tajusi sitten että ei voisi mitenkään tietää, paljonko desilitra olisi. Pienen etsinnän tuloksena löytyi kuitenkin mittauskulho, jonka Liettua oli joskus ostanut aivan Puolaa ajatellen. Maidon jälkeen lisättiin vielä sata grammaa voita, kompromissina 75 grammaa kaakaojauhetta sekä 4 desilitraa sokeria. Sokerista puolalainen oli tietenkin ottanut ohjeessa lukeneesta "2-4 desilitrasta" sen suurimman määrän, makeanperso kun oli.
Kun ainekset vielä sulivat, Puola huomasi että pian tarvittaisiin muotteja, joihin suklaat kaadettaisiin. Minkälaisia muotteja tähän muka tarvittaisiin!? Sitä ei ohjeissa kerrottu. Jotenkin silmään sattui pistämään oranssi jääpalamuotti, ja siitä syntyikin idea.
Pienen hetken kuluttua, kun ainekset olivat sulaneet kattilassa, muotoutunut massa oli kipattu yllättävänkin siististi jääpalamuotteihin - tästähän tulisi tähtien muotoisia suklaapaloja, hihi. Puola laittoi syntyneet neljä jääpalamuotillista - joihin siis mahtui aina yksitoista suklaatähteä - jääkaappiin, ja katsoi sitten keittiötä.
Kattila oli suklaassa. Sokeria lojui pöydillä. Maito lojui kaatuneena, mutta onneksi se oli kuitenkin käytetty loppuun suklaan valmistuksessa, tiskipöydän lähellä. Tietokone oli siirretty turvaan kauemmaksi. Voi oli aivan hellan vieressä, eikä hellaa oltu vieläkään sammutettu. Ohops.
Jotenkin Puola sai kuitenkin siivottua jälkensä mahdollisimman hyvin; no, niin hyvin kuin osasi. Kymmenessä minuutissa pöydälle pudonneet sokerit oli putsattu tiskialtaaseen, maitopurkki oli heitetty roskiin ja hella sammutettu. Voi oli sulanut hieman, mutta kyllähän se jääkaapissa kovettuisi, eikö niin? Sitten puolalaisen katse siirtyi ongelmallisempaan osioon - suklaiseen kattilaan. Vaaleahiuksinen veti syvään henkeä, katsaisi onnettomana vielä tällä hetkellä puhtaita ja kuivia käsiään, mutta siirtyi sitten kattilan luo.
Muutaman tunnin kuluttua - kattilan ollessa putipuhdas, varmasti se oli puhdas kun Puola oli käyttänyt siihen varmaan puoli pullollista astianpesuainetta - puolalainen makoili sohvalla, ja nyt hän vain odotti Liettuan tulevan jo kotiin. Toinen sanoi käyvänsä asioilla, mutta eihän sellaista nyt saisi jouluaattona tehdä, varsinkin jos siinä tapauksessa jättäisi ystävänsä ihan yksin kotiin. Toisaalta suklaan tekeminen oli ollut varsin hyvä idea, ja hyvä asia oli että Liettua ei ollut näkemässä sitä - se olisi hyvä yllätys.
Puola nappasi minttupastillirasian pöydältä ja nakkasi yhden kirkkaan pastillin suuhunsa. Samaan aikaan ovelta kuului askelia, ja kuin yli-innokas koiranpentu puolalainen säpsähti pystyyn sohvalla, nähdäkseen juuri Liettuan tulevan ovesta sisään melko ison ostoskassin kanssa.
"Liet~!" vaaleahiuksinen huudahti, hypähti sohvalta ja riensi halaamaan liettualaista, joka horjahti kassinsa kanssa ja yritti nyt vain pysyä pystyssä - kuitenkin ruskeahiuksisen kasvoilla viipyili myös selvä hymy.
"En minä kauaa ollut poissa", tämä sanoi heti kun Puola oli päästänyt irti, vaikka siinä olikin mennyt varmaan puoli minuuttia.
"Jouluaattona minuutit voi laskee siis niinku melkei tunneiks", Puola tuhahti, vaikka hymyili itsekin samalla.
"Hei, arvaa mitä, arvaa mitä, arvaa mitä!" tämä hoki innoissaan, ja veti samalla Liettuaa sisemmäs taloon, vaikka toisella oli edelleen vihreävalkoinen pipo päässä ja takki ympärillä. Liettualaisen katse oli epäluuloinen, ja tämä tarkisteli asuntoa kuin siellä voisi olla pommi johonkin nurkkaan piilotettuna. Kyllä hän toki tiesi, ettei Puola nyt ihan niin pitkälle menisi, mutta kuitenkin.
"Katso siis jääkaappiin", Puola hymyili suu korvissa, ja työnsi Liettuaa lähemmäs jääkaappia. Liettua kohotti hieman epäluuloisena jälleen kulmiaan, mutta avasi sitten kuitenkin pientä ärsyttävää ääntä pitävän oven, ja pakko sanoa - se oli täydellinen yllätys hänelle. Liettualainen nosti yhden suklaamuoteista jääkaapista, ja katsoi niitä hetken aikaa.
"... Ihan itsekö sinä nämä teit?" olivat ensimmäiset sanat, jotka ruskeahiuksiselta sitten suusta pääsivät. Puola nosti kätensä puuskaan, ja tuhahti myöntävän vastauksensa.
"Maista niitä, mä en ees tiedä niinku minkä makusii ne siis on", puolalainen kuitenkin kehotti, ja tokihan Liettua irrotti - hieman vaikeasti - jääpalamuotista yhden suklaatähden. Se oli oikeastaan kivan muotoinen, kuin joulutähti.
"Oota", Puola sittenkin vielä keskeytti, ja kun Liettua kääntyi katsomaan toista, vaaleahiuksinen suikkasi varmasti mintulta tuoksuvan ja maistuvan pusun liettualaisen huulille.
"Siis niinku hyvää joulua~!"
__________________________________________________________
Puolan mielestä se, että Liettua oli lähtenyt vielä jouluaattonakin jonnekin, oli täysin kohtuutonta. Kyllähän nyt jouluaattona piti kotona olla, varsinkin jos seurana oli niin hyvää porukkaa kuin Puola. Nyt kuitenkin puolalainen löysi itsensä yksin kotoa, ja vaikka Liettuan koti oli täysin jouluisasti koristeltu - vieläpä Suomen antamien vinkkien mukaan - niin jokin joulufiilis tästä puuttui. Jotain olisi tehtävä sen kohentamiseksi.
"Tää on siis niinku totaalisen mälsää", vaaleahiuksinen valtio tuhahti itsekseen, nousi punaisin ja vihrein huovin koristellulta sohvalta ja vilkaisi ulos. Ulkona oli mukavasti lunta, ei ehkä niin paljoa kuin Suomen luona heidän vieraillessaan sieltä - Liettua oli saanut auttaa Puolan ylös lumikasasta johon toinen oli uponnut vyötäisiään myöten hypättyään sinne korkealta lumikummulta - mutta kuitenkin sopivasti. Maata peitti valkoinen kerros, ja hiukan kauempana oli Puolan ja Liettuan taiteilema lumiukko, jonka kädessä oli ruskea keppihevonen.
Puolalaisen katse siirtyi kohti pöydällä lepäävää läppäriä, ja mikäpä siinä - eihän tässä muutakaan tekemistä kai ollut? Nopeasti valtio nappasi Liettuan harmaan läppärin - jonka kannessa oli oikeastaan pinkkejä täpliä, koska Puolan mielestä läppäri oli ollut aivan liian tylsä - ja avasi sen. Kone avautui hyvin nopeasti, koska aina jos siihen tuli pieniäkin ongelmia niin Liettua joko pyysi Virolta apua tai suurempien ongelmien tullessa kävin tuon luona. Ja virolainenhan osasi totta kai korjata sellaiset ongelmat, kun ei mitään vakavaa koneeseen ollutkaan tullut.
Pian ruudulle ilmestyi hakuohjelma, ja hetken aikaa Puola mietti, mitä hän etsisi. Sitten idea syntyi - hänellähän ei ollut vielä kovin hyvää joululahjaa Liettualle, vaikka kyllähän hän nyt jotain olisi keksinyt jos tiukat paikat olisi tullut. Illallahan vasta lahjat avattaisiin, kunhan Suomi vain kävisi tuomassa itsekin muutaman lahjan. Ruudulle ilmestyi tiheään tahtiin tekstiä, jota Puolan oli kyllä korjailtava pienesti kirjoitusvirheiden takia, mutta kyllä se pian oli siinä virheettömänäkin.
"Suklaan valmistusohjeet", Puola toisti itsekin kirjoittamansa sanat, ja klikkasi sanaa "hae". Läppärin suurehkolle ruudulle ilmestyi luonnollisestikin vaikka kuinka paljon hakusanoja, mutta puolalainen valitsi vain ensimmäisen vaihtoehdon, joka oli kuitenkin vesiperä. Siinä vain kysyttiin itsekin, kuinka suklaata valmistetaan. Takapakkia, ja toinen vaihtoehto - täydellistä, nyt oli löytynyt hyvät, sekä yksinkertaiset, ohjeet, joilla kuuluisi syntyä suklaata.
Vaaleatukka lähes hypähti ylös sohvalta, nosti kannettavan ja laittoi sen keittiön sivupöydälle. Siitä ohjeita olisi kätevä seurata, samalla kun hän itse tekisi suklaata niiden ohjeiden mukaan. Ongelma kuitenkin löytyi - Puola ei ollut ikinä valmistanut mitään sellaista omin päinsä. Optimistinen puolalainen oli, ainahan hän - kerta se ensimmäinenkin.
"50-100 g sokeroimatonta kaakaojauhetta", vaaleatukka luki ensimmäisen lauseen ohjeista, ja muisti Liettuan antaman vinkin - tai pikemminkin ohjeen: kerää ensin kaikki tarvittava pöydälle, ettei kesken ruuanvalmistuksen tarvitse kiirehtiä hakemaan milloin mitäkin. Ylpeänä muististaan Puola säntäsi kaapin luo, ja avasi sen.
"Sokeroimatonta, sokeroimatonta, miks siinä ei muka sais niinku olla sokeria?" puolalainen tuhahti itsekseen, ja päätti silti itse ottaa sokeroidun kaakaojauhon. Eihän tässä mitään terveysfriikkejä olla, ja sokerinhan pitäisi olla terveellistä - Puolahan oli kuullut että sokeria saadaan kasveista, ja eivätkö muka kasvikset ole terveellisiä?
No niin, kaakaojauhe oli hommattu. Seuraavaksi tarvittaisiin pöydälle myös sokeria, maitoa ja voita, ja siinä olikin kaikki tarvittava. Kuulostipa helpolta, eivätkä ohjeetkaan olleet pitkät!
Puola kipaisi hakemassa jääkaapista maidon ja voin, sekä otti samasta kaapista josta oli ottanut kaakaojauheenkin, niin myös sokerin. Nyt kaikki tarvittava löytyi pöydältä, ja puolalainen tunsi ylpeyttä noudattaessaan Liettuan antamia vihjeitä - yleensähän Liettua teki ruuat kun Puola oli kylässä, eikä edes päästänyt vaaleatukkaa koskemaan sormellakaan hellaan. Kirjaimellisesti.
"Vesi kiehumaan suurempaan kattilaan..." ohjeiden seuraava osa kuului, ja sekin onnistuisi melko helposti. Puola otti kaapista suurehkon kattilan, täytti sen vedellä ja tökkäsi hellalle. Vasta viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin tajusi, että varmaan hella pitäisi myös laittaa päälle.
"Pienempi kattila kiehuvan veden päälle, mitä järkeä täs niinku on!?" Puola mutristi huuliaan, mutta päätti kuitenkin totella ohjeita, kyllä ne kai nyt oikeassa olisivat. Tämä nappasi hiukan tuota äskeistä kattilaa pienemmän kattilan ja asetti sen jo hiljalleen kiehumaan alkaneen veden päälle.
"Lisää ainekset kattilaan sulamaan."
Puola otti ensin maidon, ja muisti sitten vasta katsoa paljonko sitä edes tarvitsi laittaa. Yksi desilitra. Puolalainen oli jo melkein kaatamassa maitoa suoraan purkista kattilaan, mutta tajusi sitten että ei voisi mitenkään tietää, paljonko desilitra olisi. Pienen etsinnän tuloksena löytyi kuitenkin mittauskulho, jonka Liettua oli joskus ostanut aivan Puolaa ajatellen. Maidon jälkeen lisättiin vielä sata grammaa voita, kompromissina 75 grammaa kaakaojauhetta sekä 4 desilitraa sokeria. Sokerista puolalainen oli tietenkin ottanut ohjeessa lukeneesta "2-4 desilitrasta" sen suurimman määrän, makeanperso kun oli.
Kun ainekset vielä sulivat, Puola huomasi että pian tarvittaisiin muotteja, joihin suklaat kaadettaisiin. Minkälaisia muotteja tähän muka tarvittaisiin!? Sitä ei ohjeissa kerrottu. Jotenkin silmään sattui pistämään oranssi jääpalamuotti, ja siitä syntyikin idea.
Pienen hetken kuluttua, kun ainekset olivat sulaneet kattilassa, muotoutunut massa oli kipattu yllättävänkin siististi jääpalamuotteihin - tästähän tulisi tähtien muotoisia suklaapaloja, hihi. Puola laittoi syntyneet neljä jääpalamuotillista - joihin siis mahtui aina yksitoista suklaatähteä - jääkaappiin, ja katsoi sitten keittiötä.
Kattila oli suklaassa. Sokeria lojui pöydillä. Maito lojui kaatuneena, mutta onneksi se oli kuitenkin käytetty loppuun suklaan valmistuksessa, tiskipöydän lähellä. Tietokone oli siirretty turvaan kauemmaksi. Voi oli aivan hellan vieressä, eikä hellaa oltu vieläkään sammutettu. Ohops.
Jotenkin Puola sai kuitenkin siivottua jälkensä mahdollisimman hyvin; no, niin hyvin kuin osasi. Kymmenessä minuutissa pöydälle pudonneet sokerit oli putsattu tiskialtaaseen, maitopurkki oli heitetty roskiin ja hella sammutettu. Voi oli sulanut hieman, mutta kyllähän se jääkaapissa kovettuisi, eikö niin? Sitten puolalaisen katse siirtyi ongelmallisempaan osioon - suklaiseen kattilaan. Vaaleahiuksinen veti syvään henkeä, katsaisi onnettomana vielä tällä hetkellä puhtaita ja kuivia käsiään, mutta siirtyi sitten kattilan luo.
Muutaman tunnin kuluttua - kattilan ollessa putipuhdas, varmasti se oli puhdas kun Puola oli käyttänyt siihen varmaan puoli pullollista astianpesuainetta - puolalainen makoili sohvalla, ja nyt hän vain odotti Liettuan tulevan jo kotiin. Toinen sanoi käyvänsä asioilla, mutta eihän sellaista nyt saisi jouluaattona tehdä, varsinkin jos siinä tapauksessa jättäisi ystävänsä ihan yksin kotiin. Toisaalta suklaan tekeminen oli ollut varsin hyvä idea, ja hyvä asia oli että Liettua ei ollut näkemässä sitä - se olisi hyvä yllätys.
Puola nappasi minttupastillirasian pöydältä ja nakkasi yhden kirkkaan pastillin suuhunsa. Samaan aikaan ovelta kuului askelia, ja kuin yli-innokas koiranpentu puolalainen säpsähti pystyyn sohvalla, nähdäkseen juuri Liettuan tulevan ovesta sisään melko ison ostoskassin kanssa.
"Liet~!" vaaleahiuksinen huudahti, hypähti sohvalta ja riensi halaamaan liettualaista, joka horjahti kassinsa kanssa ja yritti nyt vain pysyä pystyssä - kuitenkin ruskeahiuksisen kasvoilla viipyili myös selvä hymy.
"En minä kauaa ollut poissa", tämä sanoi heti kun Puola oli päästänyt irti, vaikka siinä olikin mennyt varmaan puoli minuuttia.
"Jouluaattona minuutit voi laskee siis niinku melkei tunneiks", Puola tuhahti, vaikka hymyili itsekin samalla.
"Hei, arvaa mitä, arvaa mitä, arvaa mitä!" tämä hoki innoissaan, ja veti samalla Liettuaa sisemmäs taloon, vaikka toisella oli edelleen vihreävalkoinen pipo päässä ja takki ympärillä. Liettualaisen katse oli epäluuloinen, ja tämä tarkisteli asuntoa kuin siellä voisi olla pommi johonkin nurkkaan piilotettuna. Kyllä hän toki tiesi, ettei Puola nyt ihan niin pitkälle menisi, mutta kuitenkin.
"Katso siis jääkaappiin", Puola hymyili suu korvissa, ja työnsi Liettuaa lähemmäs jääkaappia. Liettua kohotti hieman epäluuloisena jälleen kulmiaan, mutta avasi sitten kuitenkin pientä ärsyttävää ääntä pitävän oven, ja pakko sanoa - se oli täydellinen yllätys hänelle. Liettualainen nosti yhden suklaamuoteista jääkaapista, ja katsoi niitä hetken aikaa.
"... Ihan itsekö sinä nämä teit?" olivat ensimmäiset sanat, jotka ruskeahiuksiselta sitten suusta pääsivät. Puola nosti kätensä puuskaan, ja tuhahti myöntävän vastauksensa.
"Maista niitä, mä en ees tiedä niinku minkä makusii ne siis on", puolalainen kuitenkin kehotti, ja tokihan Liettua irrotti - hieman vaikeasti - jääpalamuotista yhden suklaatähden. Se oli oikeastaan kivan muotoinen, kuin joulutähti.
"Oota", Puola sittenkin vielä keskeytti, ja kun Liettua kääntyi katsomaan toista, vaaleahiuksinen suikkasi varmasti mintulta tuoksuvan ja maistuvan pusun liettualaisen huulille.
"Siis niinku hyvää joulua~!"
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
Sori :/
Niin että joo, seuraavaan tekstiin voi mennä jonkin aikaa - olen aloittamassa yhtä omaa tarinaa, joka ei ilmesty tänne. Jos saan kuitenkin inspistä välillä tänne tuleviin ficceihin, niin se on sitten kivaa, mutta tällä hetkellä ei ainakaan ole mitään ideaa näihin.
torstai 24. marraskuuta 2011
Usual day with Bad Touch Trio
HELL YEAH pitäähän nyt näistäkin kolmesta ficci kirjottaa. En edes tiedä mistä tämäkin idea tuli, mutta mikäpä siinä. Tarkotuksena oli tänään alotella jotain pidempää ficciä, mutta sen sijaan tulikin tällainen lyhyt rääpäle. No, ei se ainakaan haittaa! :3
_________________________________________
00:00 - Ranska ja Preussi ovat käyneet laittamassa muurahaisia Englannin aluslakanan alle. Väsynyt, hyvin myöhään töistä tuleva Englanti haukottelee leveästi ja kaatuu sänkyyn.
01:00 - Kova huuto kaikuu talossa, Ranska ja Preussi ovat piiloutuneet Espanjan sängyn alle Englannin raivolta. Englanti ryntää huoneeseen, mutta näkee vain nukkuvan Espanjan, joten päättää syyttää tätä.
01:15 - Ranska kapuaa pikaisesti pois sängyn alta ehtiäkseen Englannin väliin. Espanja näyttää saaneen jonkinlaisen halvauksen säikähdyksestään.
02:00 - Espanja tointuu säikähdyksestään ja kaatuu takaisin sänkyyn. Preussi tulee vihdoin pois sängyn alta, ja on vain tyytyväinen ettei ollut tullut pois välikohtauksen aikana. Tämä ja Ranska aloittavat tylsissään kivi-paperi-sakset turnauksen - paras kahdeksastakymmenestä voittakoon.
03:00 - Ranska on viimein käynyt nukkumaan. Preussi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja alkaa katsomaan Paavo Pesusientä televisiosta.
04:00 - Saksa yllättää Preussin lastenohjelmien katselemisesta. Preussi vetoaa siihen että oli oikeasti ollut katsomassa Titanicia, ja siksi oli itkenyt. Saksa ei usko tuota, muttei kuitenkaan kerro sitä.
05:00 - Preussikin päättää vihdoin mennä nukkumaan. Espanjan kuorsaus kaikuu huoneessa, mutta siihen on totuttu jo niin hyvin ettei se haittaa ollenkaan.
08:00 - Espanja herättää Preussin kaatamalla tämän päälle jääkylmää vettä. Albiino potkaisee toista sukukalleuksille säikähtäessään tuota, ja Espanja päättää ettei tuollaista herätystä pitäisi antaa kenellekään enää ikinä.
09:00 - Aamupala. Ranska on sekoittanut Englannin teehen tabascoa, kun britti ei ole vielä tullut kulmakarvojaan harjaamasta. Edelleen kylmissään oleva Preussi mulkoilee Espanjaa, joka varsin viattoman näköisesti syö leipäänsä.
10:00 - Ranska on edelleen pakomatkalla raivoisan Englannin takia. Preussi maistaa kiinnostuneena tabascoteetä, ja ryntää hanan alle juomaan vettä kuin viimeistä päivää. Espanja nauraa taustalla, ja kaatuu vahingossa tuolineen selälleen lattialle.
11:00 - Vain yhden mustelman saanut Ranska palaa vihdoin huoneeseen, ja onneksi oli jo kerennyt syödä aamupalan ennen Englannin kohtausta. Trio päättää lähteä ulos.
12:00 - Ulkona sataa, mutta sehän ei estä heitä olemasta ulkona. Kolmikko päättää aloittaa raivoisan vesi-ilmapallosodan, ja penkovat oitis talon kaikki ilmapallovarastot. Espanja pitää muilta salassa löytäneensä jätti-ilmapallot.
13:00 - Ensimmäinen jätti-ilmapallon uhri - töihin lähtevä Itävalta. Preussi kerkeää juuri väistää kolme kertaa päätään suurempaa vesi-ilmapalloa, joka läsähtääkin sitten suoraan itävaltalaisen takaraivoon. Espanja saattoi vannoa, ettei ole koskaan nähnyt Itävallan kasvoilla yhtä pelottavaa ilmettä.
14:00 - Vesi-ilmapallosota loppuu, ja Espanja julistaa itsensä voittajaksi vedoten siihen, että Preussi oli saanut eniten mustelmia ja Ranskaan oli osunut eniten ilmapalloja. Preussi muistuttaa, etteivät mustelmat olleet ilmapallosodan tuloksia.
15:00 - Vaatteiden kuivamisessa kestää aikansa, mutta mikäpä siinä, varsinkin jos kuivatella sai olohuoneessa. Unkarin hampaiden kirskutus kuuluu varmaan toiselta puolen taloa, kun vasta eilen pestyt matot ja lakanat kastuvat jälleen. Preussi vetoaa siihen, että sehän on vain vettä.
16:00 - Vaatteet ovat kuivuneet, ja sadekin ulkona on lakannut. Preussi murjaisee vitsillä Espanjalle, että ilmapallosotien voittajat päätyvät tanssimaan napatanssia huomenna olohuoneeseen.
17:00 - Ranska ja Preussi ovat saaneet Espanjan pois vaatehuoneesta johon toinen oli lukittautunut. Preussi joutuu tekemään kirjallisen lupauksen, ettei Espanjan tarvitse tehdä mitään tanssimiseen liittyvääkään voiton puolesta.
18:00 - Ruokailu. Englanti tarkistaa juomansa viidesti ennen kuin uskaltaa ottaa siitä kulauksen, mutta tällä kertaa Preussi on piilottanut toisen ruoka-annokseen habaneroa.
18:30 - Englanti vannoo juotuaan kolme litraa vettä, että saa vielä selville kuka tuon oli tehnyt. Kaikkien kolmen päälaella loistavat enkelin sädekehät.
20:00 - Uuden sodan paikka - Espanja julistaa tyynysodan koko talon väelle, ihan sama jos joku ei sitä haluaisi. Romano piiloutuu kaappiin ja Italia vanhaan arkkuun, Unkari taas tarttuu verenhimoisena yhteen tyynyyn ja siitä se mättö alkaa.
21:00 - Luovutusvoitto Unkarille. Preussi yrittää hokea Unkarille että taistelu on jo loppunut, mutta jostain syystä unkarilainen ei näytä tajuavan sitä.
22:00 - Vihdoinkin tyynysodan jäljet talossa ovat loppuneet kokonaan. Italia on jo uskaltautunut ulos arkusta, mutta Romano ei vielä ole liikahtanutkaan kaapista. Espanja sanoo muille käyvänsä hakemassa pari vaatetta ja livahtaa itsekin kaappiin.
22:01 - Espanja lentää komeassa kaaressa ulos kaapista, ja tämän perässä astelee tomaatinpunainen Romano.
23:00 - Talo alkaa hiljentyä pikkuhiljaa. Ranska on käynyt livauttamassa pari rapua Preussin tyynyn alle, joka kuitenkin huomaa ne ja siirtää ne ranskalaisen tyynyn alle.
00:00 - Tyttömäinen kiljaisu kajahtaa, saaden koko talon säpsähtämään.
Another succesful day with Bad Touch Trio, COMPLETED.
________________________________________________
_________________________________________
00:00 - Ranska ja Preussi ovat käyneet laittamassa muurahaisia Englannin aluslakanan alle. Väsynyt, hyvin myöhään töistä tuleva Englanti haukottelee leveästi ja kaatuu sänkyyn.
01:00 - Kova huuto kaikuu talossa, Ranska ja Preussi ovat piiloutuneet Espanjan sängyn alle Englannin raivolta. Englanti ryntää huoneeseen, mutta näkee vain nukkuvan Espanjan, joten päättää syyttää tätä.
01:15 - Ranska kapuaa pikaisesti pois sängyn alta ehtiäkseen Englannin väliin. Espanja näyttää saaneen jonkinlaisen halvauksen säikähdyksestään.
02:00 - Espanja tointuu säikähdyksestään ja kaatuu takaisin sänkyyn. Preussi tulee vihdoin pois sängyn alta, ja on vain tyytyväinen ettei ollut tullut pois välikohtauksen aikana. Tämä ja Ranska aloittavat tylsissään kivi-paperi-sakset turnauksen - paras kahdeksastakymmenestä voittakoon.
03:00 - Ranska on viimein käynyt nukkumaan. Preussi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja alkaa katsomaan Paavo Pesusientä televisiosta.
04:00 - Saksa yllättää Preussin lastenohjelmien katselemisesta. Preussi vetoaa siihen että oli oikeasti ollut katsomassa Titanicia, ja siksi oli itkenyt. Saksa ei usko tuota, muttei kuitenkaan kerro sitä.
05:00 - Preussikin päättää vihdoin mennä nukkumaan. Espanjan kuorsaus kaikuu huoneessa, mutta siihen on totuttu jo niin hyvin ettei se haittaa ollenkaan.
08:00 - Espanja herättää Preussin kaatamalla tämän päälle jääkylmää vettä. Albiino potkaisee toista sukukalleuksille säikähtäessään tuota, ja Espanja päättää ettei tuollaista herätystä pitäisi antaa kenellekään enää ikinä.
09:00 - Aamupala. Ranska on sekoittanut Englannin teehen tabascoa, kun britti ei ole vielä tullut kulmakarvojaan harjaamasta. Edelleen kylmissään oleva Preussi mulkoilee Espanjaa, joka varsin viattoman näköisesti syö leipäänsä.
10:00 - Ranska on edelleen pakomatkalla raivoisan Englannin takia. Preussi maistaa kiinnostuneena tabascoteetä, ja ryntää hanan alle juomaan vettä kuin viimeistä päivää. Espanja nauraa taustalla, ja kaatuu vahingossa tuolineen selälleen lattialle.
11:00 - Vain yhden mustelman saanut Ranska palaa vihdoin huoneeseen, ja onneksi oli jo kerennyt syödä aamupalan ennen Englannin kohtausta. Trio päättää lähteä ulos.
12:00 - Ulkona sataa, mutta sehän ei estä heitä olemasta ulkona. Kolmikko päättää aloittaa raivoisan vesi-ilmapallosodan, ja penkovat oitis talon kaikki ilmapallovarastot. Espanja pitää muilta salassa löytäneensä jätti-ilmapallot.
13:00 - Ensimmäinen jätti-ilmapallon uhri - töihin lähtevä Itävalta. Preussi kerkeää juuri väistää kolme kertaa päätään suurempaa vesi-ilmapalloa, joka läsähtääkin sitten suoraan itävaltalaisen takaraivoon. Espanja saattoi vannoa, ettei ole koskaan nähnyt Itävallan kasvoilla yhtä pelottavaa ilmettä.
14:00 - Vesi-ilmapallosota loppuu, ja Espanja julistaa itsensä voittajaksi vedoten siihen, että Preussi oli saanut eniten mustelmia ja Ranskaan oli osunut eniten ilmapalloja. Preussi muistuttaa, etteivät mustelmat olleet ilmapallosodan tuloksia.
15:00 - Vaatteiden kuivamisessa kestää aikansa, mutta mikäpä siinä, varsinkin jos kuivatella sai olohuoneessa. Unkarin hampaiden kirskutus kuuluu varmaan toiselta puolen taloa, kun vasta eilen pestyt matot ja lakanat kastuvat jälleen. Preussi vetoaa siihen, että sehän on vain vettä.
16:00 - Vaatteet ovat kuivuneet, ja sadekin ulkona on lakannut. Preussi murjaisee vitsillä Espanjalle, että ilmapallosotien voittajat päätyvät tanssimaan napatanssia huomenna olohuoneeseen.
17:00 - Ranska ja Preussi ovat saaneet Espanjan pois vaatehuoneesta johon toinen oli lukittautunut. Preussi joutuu tekemään kirjallisen lupauksen, ettei Espanjan tarvitse tehdä mitään tanssimiseen liittyvääkään voiton puolesta.
18:00 - Ruokailu. Englanti tarkistaa juomansa viidesti ennen kuin uskaltaa ottaa siitä kulauksen, mutta tällä kertaa Preussi on piilottanut toisen ruoka-annokseen habaneroa.
18:30 - Englanti vannoo juotuaan kolme litraa vettä, että saa vielä selville kuka tuon oli tehnyt. Kaikkien kolmen päälaella loistavat enkelin sädekehät.
20:00 - Uuden sodan paikka - Espanja julistaa tyynysodan koko talon väelle, ihan sama jos joku ei sitä haluaisi. Romano piiloutuu kaappiin ja Italia vanhaan arkkuun, Unkari taas tarttuu verenhimoisena yhteen tyynyyn ja siitä se mättö alkaa.
21:00 - Luovutusvoitto Unkarille. Preussi yrittää hokea Unkarille että taistelu on jo loppunut, mutta jostain syystä unkarilainen ei näytä tajuavan sitä.
22:00 - Vihdoinkin tyynysodan jäljet talossa ovat loppuneet kokonaan. Italia on jo uskaltautunut ulos arkusta, mutta Romano ei vielä ole liikahtanutkaan kaapista. Espanja sanoo muille käyvänsä hakemassa pari vaatetta ja livahtaa itsekin kaappiin.
22:01 - Espanja lentää komeassa kaaressa ulos kaapista, ja tämän perässä astelee tomaatinpunainen Romano.
23:00 - Talo alkaa hiljentyä pikkuhiljaa. Ranska on käynyt livauttamassa pari rapua Preussin tyynyn alle, joka kuitenkin huomaa ne ja siirtää ne ranskalaisen tyynyn alle.
00:00 - Tyttömäinen kiljaisu kajahtaa, saaden koko talon säpsähtämään.
Another succesful day with Bad Touch Trio, COMPLETED.
________________________________________________
tiistai 15. marraskuuta 2011
La mort ne peut nous diviser
Tulipas jännän kuuluinen nimi. Suomennettuna se siis tarkoittaa "kuolema ei meitä erota". Ja joo, luotan kämäseen Google-kääntäjään tässä tapauksessa, osaan sanoa ranskaksi vain je m'appelle tiia ja jotai pikkusanoja... Että joo. Tällä viikolla on kuitenkin päässä pyörinyt niin paljon Jeanne d'Arc, sain jostain siihen vain intoa, mutta vasta tänään jotain ilmestyi sitten kirjoitusohjelmaankin... Ja Englannin halusin tänne pistää, sehän liittyy melko paljonkin Jeanneen. Niin, ja Jeanne d'Arc:han on sitten Ranskan kansallissankari, taisteli satavuotisessa sodassa englantilaisia miehittäjiä vastaan ja poltettiin sitten roviolla sen takia, että sanoi pitävänsä Jumalaa paavia korkeampana aukroriteettina, eli uskonsa takia kuoli. Wikipediasta löytyy lisää tietoa jos jotakuta alkoi kiinnostaa. Ja Jeannehan tosiaankin kuoli 30. toukokuuta.
__________________________________________________________
Aurinko paistoi hyvin kirkkaana - ilma oli lämmin, vaikka muu toukokuu olikin ollut hieman viileämpää kuin normaalisti. Yhtäkkisen lämmin sää tuntui kovin sarkastiselta vaaleahiuksisen miehen mielestä: tämän olo oli jääkylmä, vaikka ilma olikin hyvinkin yli kymmenen astetta. Miehen kädessä oli pienehkö kukkakimppu, ja tämä suuntasi vaitonaisena kohti erästä paikkaa metsässä, josta hän epäili, ettei kukaan muu tiennyt siellä edes olevan mitään. Reitti sinne ei edes ollut kovin monimutkainen, mutta se oli sen verran syvällä metsässä, että jotkut varmasti pelkäisivät eksyvänsä sinne.
Kun metsäreittiä oli jatkanut tarpeeksi kauan, saattoi yllätyksekseen huomata laakean niityntapaisen. Kesäisin niitty oli täynnä kukkia, keltaista ja sinistä värien merta, joka olisi saanut monet haukkomaan henkeään kauneudellaan. Vielä kun pisteeksi iin päälle aurinko paistoi, saaden kukat hohtamaan väreissään, kovin moni ei sieltä edes haluaisi lähteä.
Ranska ei kuitenkaan jäänyt ihastelemaan vielä nupuillaan olevien kukkien kauneutta, ei edes hetkeksi aikaa. Vaikka hän ehkä melkein minä tahansa muuna päivänä olisi niin saattanut tehdä, tämän katse ei käynyt lähes yhtään kukissa, auringossa sekä hyvin pienissä pilvenhattaroissa, jotka muodostivat mielikuvituksellisia kuvioita taivaalle. Jos joku valtion tunteva olisi juuri nähnyt tämän, tuo olisi voinut sanoa ettei se edes vaikuttanut samalta mieheltä. Vaaleahiuksisen kasvoilla ei näkynyt sitä tuttua, kiusoittelevaa ja välillä hiukan ärsyttävääkin hymyä, tämän olemus ei ollut yhtä positiivinen kuin yleensä, ja tämän siniset silmät näyttivät tyhjiltä.
Niityn toisella puolella, parin tammipuun ääressä näkyi valkoinen, suuri kivi. Kivi oli hiottu täysin sileäksi, ja ehkä hiukan karkealla käsialalla siihen oli kaiverrettu ranskankielisiä sanoja, nimi sekä pari vuosilukua. Sileä kivi kirjaimineen hohti auringossa kuin timantin ja kullan sekoitus, ja Ranska laskeutui polvilleen tämän juureen. Valtio vetäisi hiljaa henkeä lukiessaan kivessä olevat sanat.
"Particulier, après la mort, nous sommes toujours ensemble", ranskalainen kuiskasi hyvin hiljaisella äänellä sanat ilmaan, ja ne jäivät siihen leijumaan painavina, kuin yrittäisivät etsiä niiden alkuperäistä lausujaa. Sitä ei kuitenkaan löytynyt, sanat haihtuivat ympäröivään hiljaisuuteen. Edes minkäänlaisia metsän ääniä ei kuulunut ympäriltä, kaikkialla oli täydellisen hiljaista. Ehkä välillä kuului vain tuulen kohinaa puissa, mutta sekään ei ollut kovin kovaäänistä.
Particulier, après la mort, nous sommes toujours ensemble. Kuolemankin tultua olemme yhä yhdessä. Jeannen viimeiset sanat Ranskalle, silloin kun tämä oli ollut jo vangittuna, ja ranskalaiselle oli annettu vain yksi mahdollisuus nähdä tuota naista ennen tämän kuolemaa - poltto roviolla, tapettu kuin noita, vaikkei tämän syyn oltukaan sanottu olevan noituuden takia. Se oli Jeannen uskonnollisuuden takia, sen takia, että Jeanne oli sanonut pitävänsä Jumalaa paavia korkeampana aukroriteettina. Silloin Ranska oli vain ajatellut, että kunhan englantilaiset olivat vain keksineet jonkun syyn, se ei ollut edes kovin hyvä syy tuota varten.
Huokaus karkasi ranskalaisen suusta, ja tämä laski mukanaan tuomansa kukkakimpun kiven päälle. Tämä hauta ei edes ollut kovin mallikelpoinen - Jeannehan oli palanut, ja tämän tuhkat oli siroteltu Seine-jokeen, eli haudassa ei edes levännyt tämän ruumista. Kuitenkin Ranska oli halunnut muistaa tuota jotenkin. Kiveen kaiverretut vuosiluvut ilmoittivat erään tuskallisen asian; Jeanne oli elänyt vain yhdeksäntoistavuotiaaksi, alle kaksi vuosikymmentä. Niin nuorena tämä oli joutunut kokemaan tuskallisen asian, ja Ranska tunsi sen aina välillä omaksi syykseen - Jeanne d'Arc, nainen joka oli taistellut ranskalaisten vapauden puolesta, joka oli halunnut taistella Ranskan puolesta.
Ranska tuijotti vaitonaisena kiveä. Vaikka hän oli sen tapahtuman jälkeen ollut kuin kohmeessa - mikä ei ollut hyvä, satavuotinen sotahan oli ollut silloin meneillään - hän oli jotenkin onnistunut pääsemään suurimman surun yli. Ei hän ollut tietenkään pystynyt unohtamaan Jeannea, mutta hän oli onnistunut pääsemään eteenpäin elämässään.
"Tämä on niin kuin sinä toivoit", Ranska hymähti hautakivelle, vaikkei edelleenkään edes hymyillyt, "sinä halusit minun jatkavan samaan malliin, itsenäisenä ja normaalina. Toivottavasti silti sinulla on asiat hyvin siellä Jumalan luona - sinnehän sinä pääsit, taivaaseen, sinä jos kuka olet ansainnut paikkasi siellä."
"Mitä sinä täällä teet, höpötät kivelle?" takaa kuului ääni, joka sai Ranskan säpsähtämään ja käännähtämään ympäri. Englanti katsoi tätä vihreät silmät hiukan hämmentyneinä - ja Ranska oli aivan yhtä hämmentynyt. Miksi Englanti oli täällä, miksi hän oli saanut yhtäkkiä älynväläyksen lähteä metsään? Britti - joka ei näköjään ollut vielä huomannut, minkä virkaa kivi ajoi - otti pari askelta lähemmäs, ja tämän katse oli epäuskoinen.
"Poskellasi on kyynel", Englanti ilmoitti hiukan töksähtävästi, mutta ei ollut osannut odottaa mitään sellaista. Vasta lähemmäs tultuaan englantilainen huomasi kivessä olevat tekstit, jolloin tämä nosti käden suunsa eteen ja peruutti pari askelta.
"... Ai..." vaaleahiuksinen mutisi hiljaa, ja punastui. Vaikkei hän sitä Ranskalle ollutkaan kertonut, jo kauan häntä oli alkanut kaduttaa sen ranskalaisnaisen tappaminen, jolloin koko ranskalaisen olemus oli romahtanut moneksi vuodeksi, ja aina toukokuun lopun aikoihin muuttui vaitonaiseksi ja surulliseksi.
Ranska käänsi katseensa takaisin kohti kiveä - vaikka hän ehkä olisi halunnutkin, hän ei osannut syyttää Englantia Jeannen kuolemasta, vaikka tavallaanhan se oli tämänkin syy. Englanti näytti kamppailevan itsensä kanssa, yrittäen päättää mitä tässä tilanteessa olisi tahdikasta, ja mitä epätahdikasta sanoa.
"... Anteeksi."
Ranska hiukan yllättyi anteeksipyyntöä, vaikka ei ollutkaan Englantia täysin tunteettomana monsterina ajatellutkaan.
"Ei se mitään", ranskalainen sanoi hiljaa, nyppäisten yhden keltaisen kukan maasta, ja asettaen sen aivan kiven päälle, "hän olisi jo muutenkin taivaassa."
Englanti ei oikein tiennyt, mitä tuohon pitäisi vastata, vaan pysyi hiljaa.
Uskotaan, että Jeanne hymyili sinä hetkenä pilven juurella.
_______________________________________________
Tuo loppu vain oli jotain mitä oli ihan pakko lisätä.
__________________________________________________________
Aurinko paistoi hyvin kirkkaana - ilma oli lämmin, vaikka muu toukokuu olikin ollut hieman viileämpää kuin normaalisti. Yhtäkkisen lämmin sää tuntui kovin sarkastiselta vaaleahiuksisen miehen mielestä: tämän olo oli jääkylmä, vaikka ilma olikin hyvinkin yli kymmenen astetta. Miehen kädessä oli pienehkö kukkakimppu, ja tämä suuntasi vaitonaisena kohti erästä paikkaa metsässä, josta hän epäili, ettei kukaan muu tiennyt siellä edes olevan mitään. Reitti sinne ei edes ollut kovin monimutkainen, mutta se oli sen verran syvällä metsässä, että jotkut varmasti pelkäisivät eksyvänsä sinne.
Kun metsäreittiä oli jatkanut tarpeeksi kauan, saattoi yllätyksekseen huomata laakean niityntapaisen. Kesäisin niitty oli täynnä kukkia, keltaista ja sinistä värien merta, joka olisi saanut monet haukkomaan henkeään kauneudellaan. Vielä kun pisteeksi iin päälle aurinko paistoi, saaden kukat hohtamaan väreissään, kovin moni ei sieltä edes haluaisi lähteä.
Ranska ei kuitenkaan jäänyt ihastelemaan vielä nupuillaan olevien kukkien kauneutta, ei edes hetkeksi aikaa. Vaikka hän ehkä melkein minä tahansa muuna päivänä olisi niin saattanut tehdä, tämän katse ei käynyt lähes yhtään kukissa, auringossa sekä hyvin pienissä pilvenhattaroissa, jotka muodostivat mielikuvituksellisia kuvioita taivaalle. Jos joku valtion tunteva olisi juuri nähnyt tämän, tuo olisi voinut sanoa ettei se edes vaikuttanut samalta mieheltä. Vaaleahiuksisen kasvoilla ei näkynyt sitä tuttua, kiusoittelevaa ja välillä hiukan ärsyttävääkin hymyä, tämän olemus ei ollut yhtä positiivinen kuin yleensä, ja tämän siniset silmät näyttivät tyhjiltä.
Niityn toisella puolella, parin tammipuun ääressä näkyi valkoinen, suuri kivi. Kivi oli hiottu täysin sileäksi, ja ehkä hiukan karkealla käsialalla siihen oli kaiverrettu ranskankielisiä sanoja, nimi sekä pari vuosilukua. Sileä kivi kirjaimineen hohti auringossa kuin timantin ja kullan sekoitus, ja Ranska laskeutui polvilleen tämän juureen. Valtio vetäisi hiljaa henkeä lukiessaan kivessä olevat sanat.
"Particulier, après la mort, nous sommes toujours ensemble", ranskalainen kuiskasi hyvin hiljaisella äänellä sanat ilmaan, ja ne jäivät siihen leijumaan painavina, kuin yrittäisivät etsiä niiden alkuperäistä lausujaa. Sitä ei kuitenkaan löytynyt, sanat haihtuivat ympäröivään hiljaisuuteen. Edes minkäänlaisia metsän ääniä ei kuulunut ympäriltä, kaikkialla oli täydellisen hiljaista. Ehkä välillä kuului vain tuulen kohinaa puissa, mutta sekään ei ollut kovin kovaäänistä.
Particulier, après la mort, nous sommes toujours ensemble. Kuolemankin tultua olemme yhä yhdessä. Jeannen viimeiset sanat Ranskalle, silloin kun tämä oli ollut jo vangittuna, ja ranskalaiselle oli annettu vain yksi mahdollisuus nähdä tuota naista ennen tämän kuolemaa - poltto roviolla, tapettu kuin noita, vaikkei tämän syyn oltukaan sanottu olevan noituuden takia. Se oli Jeannen uskonnollisuuden takia, sen takia, että Jeanne oli sanonut pitävänsä Jumalaa paavia korkeampana aukroriteettina. Silloin Ranska oli vain ajatellut, että kunhan englantilaiset olivat vain keksineet jonkun syyn, se ei ollut edes kovin hyvä syy tuota varten.
Huokaus karkasi ranskalaisen suusta, ja tämä laski mukanaan tuomansa kukkakimpun kiven päälle. Tämä hauta ei edes ollut kovin mallikelpoinen - Jeannehan oli palanut, ja tämän tuhkat oli siroteltu Seine-jokeen, eli haudassa ei edes levännyt tämän ruumista. Kuitenkin Ranska oli halunnut muistaa tuota jotenkin. Kiveen kaiverretut vuosiluvut ilmoittivat erään tuskallisen asian; Jeanne oli elänyt vain yhdeksäntoistavuotiaaksi, alle kaksi vuosikymmentä. Niin nuorena tämä oli joutunut kokemaan tuskallisen asian, ja Ranska tunsi sen aina välillä omaksi syykseen - Jeanne d'Arc, nainen joka oli taistellut ranskalaisten vapauden puolesta, joka oli halunnut taistella Ranskan puolesta.
Ranska tuijotti vaitonaisena kiveä. Vaikka hän oli sen tapahtuman jälkeen ollut kuin kohmeessa - mikä ei ollut hyvä, satavuotinen sotahan oli ollut silloin meneillään - hän oli jotenkin onnistunut pääsemään suurimman surun yli. Ei hän ollut tietenkään pystynyt unohtamaan Jeannea, mutta hän oli onnistunut pääsemään eteenpäin elämässään.
"Tämä on niin kuin sinä toivoit", Ranska hymähti hautakivelle, vaikkei edelleenkään edes hymyillyt, "sinä halusit minun jatkavan samaan malliin, itsenäisenä ja normaalina. Toivottavasti silti sinulla on asiat hyvin siellä Jumalan luona - sinnehän sinä pääsit, taivaaseen, sinä jos kuka olet ansainnut paikkasi siellä."
"Mitä sinä täällä teet, höpötät kivelle?" takaa kuului ääni, joka sai Ranskan säpsähtämään ja käännähtämään ympäri. Englanti katsoi tätä vihreät silmät hiukan hämmentyneinä - ja Ranska oli aivan yhtä hämmentynyt. Miksi Englanti oli täällä, miksi hän oli saanut yhtäkkiä älynväläyksen lähteä metsään? Britti - joka ei näköjään ollut vielä huomannut, minkä virkaa kivi ajoi - otti pari askelta lähemmäs, ja tämän katse oli epäuskoinen.
"Poskellasi on kyynel", Englanti ilmoitti hiukan töksähtävästi, mutta ei ollut osannut odottaa mitään sellaista. Vasta lähemmäs tultuaan englantilainen huomasi kivessä olevat tekstit, jolloin tämä nosti käden suunsa eteen ja peruutti pari askelta.
"... Ai..." vaaleahiuksinen mutisi hiljaa, ja punastui. Vaikkei hän sitä Ranskalle ollutkaan kertonut, jo kauan häntä oli alkanut kaduttaa sen ranskalaisnaisen tappaminen, jolloin koko ranskalaisen olemus oli romahtanut moneksi vuodeksi, ja aina toukokuun lopun aikoihin muuttui vaitonaiseksi ja surulliseksi.
Ranska käänsi katseensa takaisin kohti kiveä - vaikka hän ehkä olisi halunnutkin, hän ei osannut syyttää Englantia Jeannen kuolemasta, vaikka tavallaanhan se oli tämänkin syy. Englanti näytti kamppailevan itsensä kanssa, yrittäen päättää mitä tässä tilanteessa olisi tahdikasta, ja mitä epätahdikasta sanoa.
"... Anteeksi."
Ranska hiukan yllättyi anteeksipyyntöä, vaikka ei ollutkaan Englantia täysin tunteettomana monsterina ajatellutkaan.
"Ei se mitään", ranskalainen sanoi hiljaa, nyppäisten yhden keltaisen kukan maasta, ja asettaen sen aivan kiven päälle, "hän olisi jo muutenkin taivaassa."
Englanti ei oikein tiennyt, mitä tuohon pitäisi vastata, vaan pysyi hiljaa.
Uskotaan, että Jeanne hymyili sinä hetkenä pilven juurella.
_______________________________________________
Tuo loppu vain oli jotain mitä oli ihan pakko lisätä.
torstai 10. marraskuuta 2011
Little Mermaid
No niin, nyt en kyllä keksi mitä tässä sanoa. Tuli vain jostain inspis Tanskasta kertovaan ficciin.
Anders = Tanska, Eirik = Norja.
_________________________________________
Jotain punaisen ja turkoosin väristä näkyi aivan vedenpinnan lähellä. Muut ihmiset eivät näyttäneet huomanneen sitä, mutta yksi vaaleahiuksinen poika oli laittanut sen merkille. Siniset silmät välkähtivät kiinnostuksesta, ja poika kipitteli kiireesti veden luo. Merivesi oli vihertävää, ja sieltä oli vaikea erottaa mitään, vaikka ei vesi vielä tässä kohtaa kovin syvää ollut. Anders katsahti ympärilleen, mutta kaikki näyttivät vain olevan kiireisiä etenemään kaduilla, tähän aikaanhan suurin osa ihmisistä teki töitä.
Andersin silmät tapittivat vettä, vaikka siellä ei näkynytkään tällä hetkellä mitään. Tanskalainen saattoi vannoa, että hän oli nähnyt jotain kummallista vedessä, se oli ainakin varma asia. Joku ohitse kävellyt vanhahko nainen katsoi Andersia kuin toinen olisi sekopää, mutta jatkoi kiireesti matkaansa turkoosi isokokoinen hattu heilahdellen harmaiden kutrien päällä. Anders ei itse edes ollut nähnyt koko naista, vaan tämä oli nyt päättänyt selvittää, mikä vedessä pilkahtanut asia oli. Ainakaan merilevä ei ollut mitään sen väristä, eivätkä värit jotka tanskalainen oli nähnyt täsmänneet mihinkään tämän tuntemaan kalaan.
Vaaleahiuksinen tasapainoili pienten kivien kanssa vähän pidemmälle, mutta ei kuitenkaan liian pitkälle. Lapsia varoiteltiin usein kävelemästä liian pitkälle, silloin voisi kaatua, eikä se kohta ollut enää mitään matalinta sorttia. Anders ei yleensä kyllä välittänyt niistä varoituksista, osasihan hän uida varsin hyvin eikä vesissä uinut mitään vaarallista, mutta jos se äsken nähty asia olisikin vaarallinen, tästä pääsisi vielä melko nopeasti pois.
Pari askelta lisää, ja sitten tanskalainen kyyristyi tuijottamaan vettä. Nyt syvyyttä oli ainakin pari metriä, ja ranta oli noin neljän metrin päässä. Anders tiesi päähänsä tulleen idean olevan tyhmä, jos joku näkisi sen niin tämä pitäisi tanskalaista varmaan ikuisesti tyhmänä, mutta silti vaaleahiuksinen poika halusi testata sitä. Ihan varmuuden vuoksi poika ensin tarkisti, ettei kukaan ainakaan sillä hetkellä katsonut sinne päin, ja työnsi sitten päänsä veden alle.
Eiväthän ihmiset kovin hyvin vedessä näe, kaikki on sumeaa ja hahmoja ei erota, mutta nyt Anders pystyi sanomaan varmasti, että nyt näki ainakin, että vedessä oli jotain punaista, turkoosia, sekä monia muita värejä, hyvin kirkkaita värejä. Pää pulpahti pian takaisin pinnalle, vaaleat hiukset tiputtelivat vettä. Vedenpinta lainehti epätasaisena, ja tanskalainen poika haukkoi henkeään. Ei hän kuitenkaan kauaa kerennyt henkeä haukkoa, kun yhtäkkiä vedestä saapuivat kädet, jotka kiskaisivat tämän takaisin pinnan alle.
Viileähkössä vedessäkin Andersin ranteesta pitävä käsi oli lämmin ja pehmeä. Lisäksi se oli siro, mutta samalla myös vahvaotteinen. Tanskalainen kerkesi jo hyvinkin säikähtää, eikä ollut vielä kunnolla kerennyt toipua säikähdyksestään päästessään jälleen pinnalle, mutta tällä kertaa aivan eri paikassa kuin äsken. Kyllä Anders tunnisti paikan - hän oli löytänyt sen joskus uintimatkallaan, nimennyt sen omaksi salapaikakseen. Veden alla sijaitseva pieni luola, jonne pääsi vain pienellä sukeltamisella. Ei vaikuttanut siltä, että kovin moni tiesi siitä.
Haukottuaan hetken henkeään tanskalaispoika katsoi ympärilleen, etsien sitä, joka hänet oli tänne tuonut. Kun katse kohdistui veteen, Anders huomasi siellä nyt olevan selvästi jonkun hahmon - siitä ei kuitenkaan saanut selvää, ennen kuin hahmo nousi vedestä parin sekunnin päästä.
Kaunein hahmo, jonka Anders oli koskaan nähnyt. Leimuavan punaiset hiukset, noenmustat silmät, suurista simpukoista tehdyt bikinin yläosat sekä suurin ihmetys - suuri, turkoosi, kimalteleva pyrstö, joka viuhtoi vedessä pitäen siinä olevan naisen tasapainossa.
Naisen kasvot olivat kuin kauneuden ruumiillistuma - ei pienintäkään virhettä ihossa, ei näppylöitä, finnejä tai muuta. Hiukset olivat pitkät, laskeutuivat likomärkinä pitkin kalpeita olkapäitä ja kehystivät kasvoja. Silmät olivat suuret, ripset olivat tuuheat, suoraan sanottuna nainen oli täydellinen.
Anders ei siltikään tajunnut, mitä oli tapahtunut. Ainoa, mitä tämä tajusi, oli että joko tämä oli erittäin todentuntuista unta, tai sitten hän oikeasti näki paraikaa oikean, elävän merenneidon. Neito katsoi hiukan surumielisenä tanskalaista, pyörähteli ympäri, sanomatta sanaakaan.
"Anteeksi, mutta..." Anders aloitti, mutta tajusi, ettei keksinyt yhtään, mitä sanoa. Punahiuksinen neito hymyili hiukan surullisesti, pudistaen päätään, ja osoittaen suutaan - ei osaa puhua. Tanskalainen rypisti hieman otsaansa, ja nipisti itseään kokeeksi kädestä. Merenneito katsoi hämmentyneenä, kun poika valitti itsekseen hyvin hiljaa sattunutta nipistystä.
Hiljaisuus, jonka aikana ei tapahtunut edes minkäänlaista kommunikointia, kesti ehkä noin kymmenen minuuttia. Oikeastaan Anders ei edes tiennyt, kauanko se kesti, hän ei tiennyt ajan kulua - minuutti, tunti? Ei tietoakaan. Sen hän kuitenkin tiesi, että se loppui liian nopeasti. Neito hymyili epävarmasti, katsoi Andersia tummilla silmillään, ja kääntyi sitten ympäri. Tanskalaispoika ei kerennyt sanoa sanaakaan, ennen kuin merenneito oli jo kadonnut veteen, ja jättänyt toisen aivan yksin.
Päästyään takaisin kotiin Anders otti laatikostaan paperin ja kynän. Hän tiesi, ettei pystyisi täydellisesti jäljentämään niin täydellistä neitoa, ja tiesi ettei tarvinnut edes kuvaa muistaakseen tuon, mutta silti hän halusi yrittää.
-
"Valmis!" Anders huokaisi tyytyväisenä, ja peruutti nähdäkseen tuotoksensa. Takana norjalaismies Eirik rypisti otsaansa, ja tämä näytti pohtivan jotain kuumeisesti.
"Merenneito? Kivellä?" Eirik kysyi kulmiaan kohottaen, ja vilkaisi Andersiin.
"Niin, miksipä ei?" Anders virnisti, ja katsoi veistosta. Hän saattoi hyvin ajatella tummasta kivestä veistetylle naiselle punaiset hiukset, turkoosin pyrstön, mustat silmät...
"Eivätkö merenneidot kuole jos ne tulevat pinnalle?" Eirik jatkoi kyseenalaistamislinjaansa, "niin minä ainakin olen kuullut."
"Eivät ne kuole", Anders iski silmää, ja Eirik vain pudisteli päätään epäuskoisena.
Anders saattoi vannoa, että patsaan neidon vakavilla kasvoilla käväisi hetken aikaa hymy.
Anders = Tanska, Eirik = Norja.
_________________________________________
Jotain punaisen ja turkoosin väristä näkyi aivan vedenpinnan lähellä. Muut ihmiset eivät näyttäneet huomanneen sitä, mutta yksi vaaleahiuksinen poika oli laittanut sen merkille. Siniset silmät välkähtivät kiinnostuksesta, ja poika kipitteli kiireesti veden luo. Merivesi oli vihertävää, ja sieltä oli vaikea erottaa mitään, vaikka ei vesi vielä tässä kohtaa kovin syvää ollut. Anders katsahti ympärilleen, mutta kaikki näyttivät vain olevan kiireisiä etenemään kaduilla, tähän aikaanhan suurin osa ihmisistä teki töitä.
Andersin silmät tapittivat vettä, vaikka siellä ei näkynytkään tällä hetkellä mitään. Tanskalainen saattoi vannoa, että hän oli nähnyt jotain kummallista vedessä, se oli ainakin varma asia. Joku ohitse kävellyt vanhahko nainen katsoi Andersia kuin toinen olisi sekopää, mutta jatkoi kiireesti matkaansa turkoosi isokokoinen hattu heilahdellen harmaiden kutrien päällä. Anders ei itse edes ollut nähnyt koko naista, vaan tämä oli nyt päättänyt selvittää, mikä vedessä pilkahtanut asia oli. Ainakaan merilevä ei ollut mitään sen väristä, eivätkä värit jotka tanskalainen oli nähnyt täsmänneet mihinkään tämän tuntemaan kalaan.
Vaaleahiuksinen tasapainoili pienten kivien kanssa vähän pidemmälle, mutta ei kuitenkaan liian pitkälle. Lapsia varoiteltiin usein kävelemästä liian pitkälle, silloin voisi kaatua, eikä se kohta ollut enää mitään matalinta sorttia. Anders ei yleensä kyllä välittänyt niistä varoituksista, osasihan hän uida varsin hyvin eikä vesissä uinut mitään vaarallista, mutta jos se äsken nähty asia olisikin vaarallinen, tästä pääsisi vielä melko nopeasti pois.
Pari askelta lisää, ja sitten tanskalainen kyyristyi tuijottamaan vettä. Nyt syvyyttä oli ainakin pari metriä, ja ranta oli noin neljän metrin päässä. Anders tiesi päähänsä tulleen idean olevan tyhmä, jos joku näkisi sen niin tämä pitäisi tanskalaista varmaan ikuisesti tyhmänä, mutta silti vaaleahiuksinen poika halusi testata sitä. Ihan varmuuden vuoksi poika ensin tarkisti, ettei kukaan ainakaan sillä hetkellä katsonut sinne päin, ja työnsi sitten päänsä veden alle.
Eiväthän ihmiset kovin hyvin vedessä näe, kaikki on sumeaa ja hahmoja ei erota, mutta nyt Anders pystyi sanomaan varmasti, että nyt näki ainakin, että vedessä oli jotain punaista, turkoosia, sekä monia muita värejä, hyvin kirkkaita värejä. Pää pulpahti pian takaisin pinnalle, vaaleat hiukset tiputtelivat vettä. Vedenpinta lainehti epätasaisena, ja tanskalainen poika haukkoi henkeään. Ei hän kuitenkaan kauaa kerennyt henkeä haukkoa, kun yhtäkkiä vedestä saapuivat kädet, jotka kiskaisivat tämän takaisin pinnan alle.
Viileähkössä vedessäkin Andersin ranteesta pitävä käsi oli lämmin ja pehmeä. Lisäksi se oli siro, mutta samalla myös vahvaotteinen. Tanskalainen kerkesi jo hyvinkin säikähtää, eikä ollut vielä kunnolla kerennyt toipua säikähdyksestään päästessään jälleen pinnalle, mutta tällä kertaa aivan eri paikassa kuin äsken. Kyllä Anders tunnisti paikan - hän oli löytänyt sen joskus uintimatkallaan, nimennyt sen omaksi salapaikakseen. Veden alla sijaitseva pieni luola, jonne pääsi vain pienellä sukeltamisella. Ei vaikuttanut siltä, että kovin moni tiesi siitä.
Haukottuaan hetken henkeään tanskalaispoika katsoi ympärilleen, etsien sitä, joka hänet oli tänne tuonut. Kun katse kohdistui veteen, Anders huomasi siellä nyt olevan selvästi jonkun hahmon - siitä ei kuitenkaan saanut selvää, ennen kuin hahmo nousi vedestä parin sekunnin päästä.
Kaunein hahmo, jonka Anders oli koskaan nähnyt. Leimuavan punaiset hiukset, noenmustat silmät, suurista simpukoista tehdyt bikinin yläosat sekä suurin ihmetys - suuri, turkoosi, kimalteleva pyrstö, joka viuhtoi vedessä pitäen siinä olevan naisen tasapainossa.
Naisen kasvot olivat kuin kauneuden ruumiillistuma - ei pienintäkään virhettä ihossa, ei näppylöitä, finnejä tai muuta. Hiukset olivat pitkät, laskeutuivat likomärkinä pitkin kalpeita olkapäitä ja kehystivät kasvoja. Silmät olivat suuret, ripset olivat tuuheat, suoraan sanottuna nainen oli täydellinen.
Anders ei siltikään tajunnut, mitä oli tapahtunut. Ainoa, mitä tämä tajusi, oli että joko tämä oli erittäin todentuntuista unta, tai sitten hän oikeasti näki paraikaa oikean, elävän merenneidon. Neito katsoi hiukan surumielisenä tanskalaista, pyörähteli ympäri, sanomatta sanaakaan.
"Anteeksi, mutta..." Anders aloitti, mutta tajusi, ettei keksinyt yhtään, mitä sanoa. Punahiuksinen neito hymyili hiukan surullisesti, pudistaen päätään, ja osoittaen suutaan - ei osaa puhua. Tanskalainen rypisti hieman otsaansa, ja nipisti itseään kokeeksi kädestä. Merenneito katsoi hämmentyneenä, kun poika valitti itsekseen hyvin hiljaa sattunutta nipistystä.
Hiljaisuus, jonka aikana ei tapahtunut edes minkäänlaista kommunikointia, kesti ehkä noin kymmenen minuuttia. Oikeastaan Anders ei edes tiennyt, kauanko se kesti, hän ei tiennyt ajan kulua - minuutti, tunti? Ei tietoakaan. Sen hän kuitenkin tiesi, että se loppui liian nopeasti. Neito hymyili epävarmasti, katsoi Andersia tummilla silmillään, ja kääntyi sitten ympäri. Tanskalaispoika ei kerennyt sanoa sanaakaan, ennen kuin merenneito oli jo kadonnut veteen, ja jättänyt toisen aivan yksin.
Päästyään takaisin kotiin Anders otti laatikostaan paperin ja kynän. Hän tiesi, ettei pystyisi täydellisesti jäljentämään niin täydellistä neitoa, ja tiesi ettei tarvinnut edes kuvaa muistaakseen tuon, mutta silti hän halusi yrittää.
-
"Valmis!" Anders huokaisi tyytyväisenä, ja peruutti nähdäkseen tuotoksensa. Takana norjalaismies Eirik rypisti otsaansa, ja tämä näytti pohtivan jotain kuumeisesti.
"Merenneito? Kivellä?" Eirik kysyi kulmiaan kohottaen, ja vilkaisi Andersiin.
"Niin, miksipä ei?" Anders virnisti, ja katsoi veistosta. Hän saattoi hyvin ajatella tummasta kivestä veistetylle naiselle punaiset hiukset, turkoosin pyrstön, mustat silmät...
"Eivätkö merenneidot kuole jos ne tulevat pinnalle?" Eirik jatkoi kyseenalaistamislinjaansa, "niin minä ainakin olen kuullut."
"Eivät ne kuole", Anders iski silmää, ja Eirik vain pudisteli päätään epäuskoisena.
Anders saattoi vannoa, että patsaan neidon vakavilla kasvoilla käväisi hetken aikaa hymy.
tiistai 8. marraskuuta 2011
Berliner Mauer
Se tunne kun kirjoitat ficciä, ja taustalla on kaksi wikipediaa auki. Joo, opin nyt varmaan tosi paljon asioita, mitä en ollut ensin tiennyt Berliinin muurista. Germancestilla tällä kertaa, rakastuin siihen paritukseen tossa vähän aikaa sitten, kun löysin niin parhaita kuvia noin 300 kappaletta kivan etsinnän jälkeen :) Mutta joo, Berliinin muurista tällä kertaa, ja huomatkaa myös - julkaisin tän tarkoituksella juuri 9.11, muurin murtumispäivänä!
___________________________________________________________________________________
13. elokuuta, 1961
"Piikkilankaa?" Preussi kysyi epäuskoisena, katsoessaan itä- ja länsi-Berliiniä erottavaa rajaa, joka nyt korostui sitä kohtaa merkiksi laitetulla piikkilangalla, joka johti ties kuinka pitkälle.
"Niin. Tiedäthän, että monet idän ihmisistä ovat jo karanneet lännen puolelle? Ja mehän emme halua niin tapahtuvan, emmehän?" noin metrin päässä ollut Venäjä sanoi hymyillen, katsoen tyytyväisenä piikkilankaa. Preussi käänsi katseensa pois langasta, ja katse siirtyi maahan. Koska oli vielä elokuu, ilma oli suhteellisen lämmin, ja ulkona pärjäsi vallan hyvin melko ohuella pitkähihaisella ja farkuilla. Jos he olisivat olleet Moskovassa, olisi ollut paljon kylmempi, mutta täällä oli paljon lämpimämpää. Virallisestihan Venäjä asui Moskovassa, mutta nyt tämä oli asunut Pietarissa jo jonkin aikaa, valvoakseen rajaa, ja varmaan joitain muitakin syitä oli.
Niin, se oli kyllä totta. Monet olivat paenneet lännen puolelle, ja sitä estääkseen Venäjä oli komennuttanut pystyttämään piikkilanka-aidan rajalle, merkiksi siitä, että niin ei saisi enää tapahtua. Maatiet länteen oli suljettu. Preussi ei ollut nähnyt veljeään melko pitkään aikaan, kun ennen hän oli tottunut oleskelemaan Saksan kanssa paljon, ja yhtäkkiä hän ei nähnytkään tätä kuukausiin, varmaan tulevaisuudessa vuosiin. Viimeksi hän oli nähnyt veljensä kai noin kuukausi sitten, eikä sekään tapaaminen ollut kestänyt kauaa. Oli kyllä suoranainen ihme, että Venäjä oli edes päästänyt hänet silloinkaan tapaamaan veljeään - kun venäläinen oli saanut jonkun omistukseensa, tämä ei tosiaankaan halunnut päästää ketään pois luotaan.
Albiino potkaisi maata äreänä. Venäjä loi hetkeksi hiukan hämmästyneen katseen tähän, mutta käänsi sitten kuitenkin hymyillen selkänsä. Preussi puri huultaan, ja tämän katse pakeni kokoajan rajan yli toiselle puolelle.
Länsi, tämä ajatteli, mutta ei edes ajatuksiaankaan jatkanut siitä eteenpäin. Hän ei halunnut herättää turhia toiveita, tai saada Venäjää luulemaan, että hän yrittäisi paeta. Albiino tiesi vallan hyvin, että pakenemisyritykset Venäjän luota näinkään lyhyessä ajassa olisivat tuhoon tuomittuja, sen olivat todistaneet jo muut valtiot, jotka olivat asuneet venäläisen luona jo pidemmänkin aikaa.
7. kesäkuuta, 1962
Piikkilanka-aidan luota kuului rakennustyömiesten ääniä, mutta toisin kuin Preussi oli tottunut, äänet eivät olleet lähelläkään iloista ja tuttavallista juttelua, naurua ja vitsailua siitä, voitaisiinko kahvitaukoa aikaistaa. Työmiehet olivat kuolemanhiljaisia, jos puhuivat niin puhuivat tismallisesti vain käynnissä olevasta työstä. Harmaahiuksinen rypisti hiukan otsaansa, muttei kuitenkaan mennyt lähemmäs - kyllä hän pystyi arvaamaan, mitä siellä tehtiin. Lähellä olevat talot oli hajotettu, siellä asuneet ihmiset eivät olleet ottaneet sitä hyvällä, mutta eivät myöskään halunneet olla tottelematta suoria käskyjä.
Tokihan jo edellisvuonna ei oltu luotettu pelkkään piikkilankaan, vaan oli silloinkin jo tehty betoniharkoista muurattu muuri aivan sen lähelle. Ei muuri mitenkään kovin erikoiselta siinä vaiheessa ollut vaikuttanut.
DDR:n viranomaiset kutsuivat muuria "antifasistiseksi suojavalliksi."
Huokaus karkasi albiinon suusta, ja tämä käänsi katseensa pois masentavasta näkymästä. Hän ei ollut kuullut Saksasta pihaustakaan lähes vuoteen. Venäjä toki piti sitä asiaa loistavana, uskoi, että jonkin ajan päästä Preussi ei enää haluaisikaan tavata ollenkaan veljeään. Vielä yksi katsaus tulossa olevaan muurattuun muuriin, ja sitten suunta takaisin Venäjän taloa, vaikka sinne hän nyt viimeiseksi halusikin mennä.
12. helmikuuta, 1970
Preussi puhalteli kylmiä kämmeniään lämpimämmiksi, ja tämä loi katseensa ylös - muuri oli kasvanut korkeutta melko lyhyessä ajassa jo pari metriä. Albiino ei vain enää kestänyt olla ja vain katsoa muurin kohonemista, epäonnekkaiden ihmisten haavoittumista näiden yrittäessä paeta, sekä sitä, että kaikki välit länteen oli katkaistu. Edes puhelinyhteydet sinne eivät toimineet. Harmaahiuksinen puuskahti äreänä, keräsi itsensä kasaan ja lähti kiipeämään muuria. Jokin aika sitten hän oli hoksannut muurissa kohdan, jota pitkin voisi onnistua kiipeämään.
Matka ylös onnistui yllättävän nopeasti, mutta Preussi kyllä tiesi, mitä vaihetta pitäisi eniten pelätä. "Kuoleman käytävä." Piilotettuja paukkupanoksia hienojakoisen soran alla, sorakin valittu vain siksi, että pakenevien jalanjäljet onnistuttaisiin näkemään paremmin. Valitettavasti siitä eteenpäin punasilmä ei kerennyt edes yrittääkään päästä, koska takaapäin kuului huuto, joka sai albiinon manaamaan monen monta saksankielistä kirosanaa.
"Alas, tai ammun!" Venäjä huusi, ja tämän kivääri oli tähdätty kohti Preussia. Hetken aikaa saksankielinen mietti, juoksisiko vain yli, mutta se varmaan lähentelisi itsemurhaa - pienikin töytäisy laukaisi paukkupanokset, ja vähintäänkin vahingoittaisi häntä sen verran, ettei hän edes pääsisi pakoon.
"Alas!" Venäjä huusi toisen kerran, sormi liipaisimella, katse tiukasti Preussissa. Albiino näytti selkänsä takana keskisormea, ja lähti sitten kiipeämään muuria alas. Alas päästyään tämä sai heti tuntea kylmän käden ottavan tiukasti kiinni olkapäästään, ja kuiskauksen aivan korvansa juuressa.
"Tämä meni jo melko kauan hyvin. Älä nyt pilaa tätä tyhmillä tempuillasi."
15. elokuuta, 1975
Muuri oli saanut sinä vuonna lopullisen muotonsa. Hyvin, hyvin vaikea ylittää, juuri kukaan ei onnistunut pakenemisessa. Rajavartijoiden määrää oli nostettu, ansoja "kuoleman käytävällä" lisätty, eräänlaisia vahtitorneja rakennettu. Lisäksi muuri oli maalattu puhtaan valkoiseksi. Ei siksi, että se sen paremmin olisi näyttänyt hyvältä, tai sopinut ympäristöön valkoisuutensa takia, vaan siksi, että pakenevia ihmisiä olisi saatu paremmin ammuttua sitä vasten. Kylmät väreet kulkivat Preussin selässä, eikä tämä ajatellutkaan yrittävänsä pakenemista. Yhden kerran yritetty, ja se oli mennyt huonosti.
28. lokakuuta, 1988
Preussista tuntui, että viime kerrasta kun hän oli nähnyt Saksan, oli vähintäänkin sata vuotta, ellei sitten yli. Venäjä oli kieltänyt pari vuotta takaperin albiinoa mainitsemastakaan tuon läntisen puolen nimeä, edelleen yrittäen saada tätä varmaan unohtamaan koko veljensä.
Ei se tokikaan tulisi kai mitenkään onnistumaan, ei. Ei Preussi veljeään unohtaisi, vaikka he eivät tapaisikaan enää pitkiin aikoihin. Monen kymmenen vuoden ero vain tuntui hyvin pahalta, ja albiino ei pystynyt estämään itseään ajattelemasta, että tämä koko juttu oli hänen vikansa, vaikkei sille ajattelulle mitään hyvää syytä ollutkaan.
Olisi vain pitänyt pysyä lännen kanssa, oli mikä oli, harmaahiuksisen ajatuksissa kulki vääjäämättä, toivottavasti hänellä on sentään paremmat oltavat siellä Amerikan, Ranskan ja Englannin kanssa. Luultavasti on - he eivät ole sellaisia sadisteja kuin Venäjä.
Venäjä vihelteli tyytyväisenä kävellessään Preussin ohi, selaten joitain papereita käsissään. Oli tämä kyllä huomannut, että albiino vietti paljon aikaa vain tuijotellen ikkunasta ulos, kuin toivoisi jotenkin sillä tavalla pääsevänsä pois täältä. Mutta ei, Venäjä ajatteli, ei hän täältä pois pääse. Hän jää minun seurakseni paljon pidemmäksi aikaa kuin kukaan muu ennen.
9. marraskuuta, 1989
Preussi ei heti käsittänyt, mitä tapahtui. Yhtäkkiä paljon ihmisiä juoksi muuria kohti, iloiset äänet kaikuivat ilmassa, kenkien kopina vasten maata kaikui ilmassa. Muurin rajavartijat näyttivät siltä, etteivät tajunneet yhtään, mitä pitäisi tehdä - kaikkien muurin taakse tulleiden ihmisten ampuminen olisi typeryyden ruumiillistuma. Albiino rypisti otsaansa, nousi kiveltä, jolla oli istunut, ja tarkkaili nyt tiukasti muurin tapahtumia. Mitä nyt oli tapahtunut - hän kun ei ollut perillä asioista, kiitos vain kovasti Venäjälle.
Rajavartijat päättivät tulla tulokseen, että omien kansalaisten ampuminen olisi kansanmurha, joten nämä eivät voineet muuta kuin päästää ihmismassat suurina joukkoina toiselle puolelle. Äänistä päätellen toisella puolella odottivatkin jo iloiset länsi-saksalaiset, valmiina ottamaan vastaan kauan toisella puolella olleet sukulaisensa, ystävänsä ja läheisensä.
Venäjä näytti suurin piirtein siltä, että olisi nielaissut sitruunan, hän ei ollut osannut ajatellakaan, että tällaista tapahtuisi.
"Siellä tapahtui väärinkäsitys", venäläinen sylkäisi viimeisen sanan kuin kirosanan, "väärinkäsitys. Saksan televisioissa ilmoitettiin virheellisesti, että kaikki rajoitukset on poistettu. Nyt sille ei voi mitään."
Preussi ei voinut sille mitään, hymy levisi albiinon kasvoille. Muuri murtui, ja se saattoi merkitä vain yhtä asiaa - hän saisi nähdä Saksan, hän saisi nähdä veljensä, hän pääsisi vihdoin pois täältä. Kuitenkin tämä halusi odottaa, että suurin ihmisvirtaus olisi ohi. Tämä päätti nyt vain jäädä katsomaan pienen matkan päässä, kun ihmisten kauan odottama hetki oli koittanut, vihdoin oli aika tavata toisensa. Preussikin halusi jo vahvasti tavata sen, jota tämä oli lähes koko Venäjällä olon ajan odottanut, mutta malttoi mielensä.
Muutaman tunnin kuluttua ihmismassa oli vähentynyt, kadonnut lähes kokonaan. Silloin Preussi viimein lähti kohti muuria, tietämättä, ettei Venäjällä olisi enää mitään sananvaltaa tämän asioihin. Länttä ja itää erottava muuri oli kadonnut, eikä Neuvostoliitonkaan pystyssä pysyminen vaikuttanut enää mitenkään varmalta.
Varovasti Preussi ensin katsoi muurin toiselle puolelle, ensimmäiset askelet lännen puolelle tuntuivat ihmeen hyvältä. Lännen puolelta muuri vaikutti täysin erilaiselta - se oli graffitien kirjoma, värikäs muuri, täysin erilainen idän puolella olleesta kolkosta ja kylmästä valkoisesta seinästä.
"... Bruder?" kuului ääni hieman kauempaa, ääni joka sai Preussin säpsähtämään, ja nostamaan katseensa oitis sinne, mistä ääni oli kuulunut. Saksa seisoi noin viiden metrin päässä veljestään, ja tämän sinisten silmien katse oli epäuskoinen - epäuskoinen, sekä myöskin erittäin huojentuneen ja iloisen näköinen. Preussi tunsi sydämensä hypähtävän kurkkuun asti, ja kääntyi kokonaan katsomaan pikkuveljeään.
"Endlich", Saksan kasvoille levisi harvinaisen lämmin hymy, ja tuli aivan Preussin luo, antaen tälle kunnon, suuren halauksen. Preussinkin kasvoilla oli lähes korviin asti ulottuva hymy, tämä oli erittäin hyvä tapa tavata veli sen jälkeen, kun oli ollut toisesta erossa niin pitkän aikaa.
Halaus kesti hetken aikaa, ja kun veljekset irtautuivat toisistaan, kummankin kasvoilla oli hymy, joka kertoi pitkään kestäneestä kaipauksesta. Saksan silmistä huomasi, että tämä oli kuitenkin huolestunut isoveljensä kasvoilla olevista naarmuista, jotka - mutta tätä Saksa ei tiennyt, vaikka taisikin kyllä aavistaa sen - olivat koituneet Venäjän takia.
"Bruder, mennään kotiin."
Berliinin muuri (Berlinen Mauer). 1961-1989
Saksan jälleenyhdistyminen. 3. lokakuuta, 1990.
________________________________________________________________________________
Jotkut päivämäärät repäisin hatusta, mutta osa, jotka mainitsin, olivat ihan virallisia päiviä jolloin jotain tuollaista tapahtui, kuten Berliinin muurin rakentaminen ja murtuminen.
___________________________________________________________________________________
13. elokuuta, 1961
"Piikkilankaa?" Preussi kysyi epäuskoisena, katsoessaan itä- ja länsi-Berliiniä erottavaa rajaa, joka nyt korostui sitä kohtaa merkiksi laitetulla piikkilangalla, joka johti ties kuinka pitkälle.
"Niin. Tiedäthän, että monet idän ihmisistä ovat jo karanneet lännen puolelle? Ja mehän emme halua niin tapahtuvan, emmehän?" noin metrin päässä ollut Venäjä sanoi hymyillen, katsoen tyytyväisenä piikkilankaa. Preussi käänsi katseensa pois langasta, ja katse siirtyi maahan. Koska oli vielä elokuu, ilma oli suhteellisen lämmin, ja ulkona pärjäsi vallan hyvin melko ohuella pitkähihaisella ja farkuilla. Jos he olisivat olleet Moskovassa, olisi ollut paljon kylmempi, mutta täällä oli paljon lämpimämpää. Virallisestihan Venäjä asui Moskovassa, mutta nyt tämä oli asunut Pietarissa jo jonkin aikaa, valvoakseen rajaa, ja varmaan joitain muitakin syitä oli.
Niin, se oli kyllä totta. Monet olivat paenneet lännen puolelle, ja sitä estääkseen Venäjä oli komennuttanut pystyttämään piikkilanka-aidan rajalle, merkiksi siitä, että niin ei saisi enää tapahtua. Maatiet länteen oli suljettu. Preussi ei ollut nähnyt veljeään melko pitkään aikaan, kun ennen hän oli tottunut oleskelemaan Saksan kanssa paljon, ja yhtäkkiä hän ei nähnytkään tätä kuukausiin, varmaan tulevaisuudessa vuosiin. Viimeksi hän oli nähnyt veljensä kai noin kuukausi sitten, eikä sekään tapaaminen ollut kestänyt kauaa. Oli kyllä suoranainen ihme, että Venäjä oli edes päästänyt hänet silloinkaan tapaamaan veljeään - kun venäläinen oli saanut jonkun omistukseensa, tämä ei tosiaankaan halunnut päästää ketään pois luotaan.
Albiino potkaisi maata äreänä. Venäjä loi hetkeksi hiukan hämmästyneen katseen tähän, mutta käänsi sitten kuitenkin hymyillen selkänsä. Preussi puri huultaan, ja tämän katse pakeni kokoajan rajan yli toiselle puolelle.
Länsi, tämä ajatteli, mutta ei edes ajatuksiaankaan jatkanut siitä eteenpäin. Hän ei halunnut herättää turhia toiveita, tai saada Venäjää luulemaan, että hän yrittäisi paeta. Albiino tiesi vallan hyvin, että pakenemisyritykset Venäjän luota näinkään lyhyessä ajassa olisivat tuhoon tuomittuja, sen olivat todistaneet jo muut valtiot, jotka olivat asuneet venäläisen luona jo pidemmänkin aikaa.
7. kesäkuuta, 1962
Piikkilanka-aidan luota kuului rakennustyömiesten ääniä, mutta toisin kuin Preussi oli tottunut, äänet eivät olleet lähelläkään iloista ja tuttavallista juttelua, naurua ja vitsailua siitä, voitaisiinko kahvitaukoa aikaistaa. Työmiehet olivat kuolemanhiljaisia, jos puhuivat niin puhuivat tismallisesti vain käynnissä olevasta työstä. Harmaahiuksinen rypisti hiukan otsaansa, muttei kuitenkaan mennyt lähemmäs - kyllä hän pystyi arvaamaan, mitä siellä tehtiin. Lähellä olevat talot oli hajotettu, siellä asuneet ihmiset eivät olleet ottaneet sitä hyvällä, mutta eivät myöskään halunneet olla tottelematta suoria käskyjä.
Tokihan jo edellisvuonna ei oltu luotettu pelkkään piikkilankaan, vaan oli silloinkin jo tehty betoniharkoista muurattu muuri aivan sen lähelle. Ei muuri mitenkään kovin erikoiselta siinä vaiheessa ollut vaikuttanut.
DDR:n viranomaiset kutsuivat muuria "antifasistiseksi suojavalliksi."
Huokaus karkasi albiinon suusta, ja tämä käänsi katseensa pois masentavasta näkymästä. Hän ei ollut kuullut Saksasta pihaustakaan lähes vuoteen. Venäjä toki piti sitä asiaa loistavana, uskoi, että jonkin ajan päästä Preussi ei enää haluaisikaan tavata ollenkaan veljeään. Vielä yksi katsaus tulossa olevaan muurattuun muuriin, ja sitten suunta takaisin Venäjän taloa, vaikka sinne hän nyt viimeiseksi halusikin mennä.
12. helmikuuta, 1970
Preussi puhalteli kylmiä kämmeniään lämpimämmiksi, ja tämä loi katseensa ylös - muuri oli kasvanut korkeutta melko lyhyessä ajassa jo pari metriä. Albiino ei vain enää kestänyt olla ja vain katsoa muurin kohonemista, epäonnekkaiden ihmisten haavoittumista näiden yrittäessä paeta, sekä sitä, että kaikki välit länteen oli katkaistu. Edes puhelinyhteydet sinne eivät toimineet. Harmaahiuksinen puuskahti äreänä, keräsi itsensä kasaan ja lähti kiipeämään muuria. Jokin aika sitten hän oli hoksannut muurissa kohdan, jota pitkin voisi onnistua kiipeämään.
Matka ylös onnistui yllättävän nopeasti, mutta Preussi kyllä tiesi, mitä vaihetta pitäisi eniten pelätä. "Kuoleman käytävä." Piilotettuja paukkupanoksia hienojakoisen soran alla, sorakin valittu vain siksi, että pakenevien jalanjäljet onnistuttaisiin näkemään paremmin. Valitettavasti siitä eteenpäin punasilmä ei kerennyt edes yrittääkään päästä, koska takaapäin kuului huuto, joka sai albiinon manaamaan monen monta saksankielistä kirosanaa.
"Alas, tai ammun!" Venäjä huusi, ja tämän kivääri oli tähdätty kohti Preussia. Hetken aikaa saksankielinen mietti, juoksisiko vain yli, mutta se varmaan lähentelisi itsemurhaa - pienikin töytäisy laukaisi paukkupanokset, ja vähintäänkin vahingoittaisi häntä sen verran, ettei hän edes pääsisi pakoon.
"Alas!" Venäjä huusi toisen kerran, sormi liipaisimella, katse tiukasti Preussissa. Albiino näytti selkänsä takana keskisormea, ja lähti sitten kiipeämään muuria alas. Alas päästyään tämä sai heti tuntea kylmän käden ottavan tiukasti kiinni olkapäästään, ja kuiskauksen aivan korvansa juuressa.
"Tämä meni jo melko kauan hyvin. Älä nyt pilaa tätä tyhmillä tempuillasi."
15. elokuuta, 1975
Muuri oli saanut sinä vuonna lopullisen muotonsa. Hyvin, hyvin vaikea ylittää, juuri kukaan ei onnistunut pakenemisessa. Rajavartijoiden määrää oli nostettu, ansoja "kuoleman käytävällä" lisätty, eräänlaisia vahtitorneja rakennettu. Lisäksi muuri oli maalattu puhtaan valkoiseksi. Ei siksi, että se sen paremmin olisi näyttänyt hyvältä, tai sopinut ympäristöön valkoisuutensa takia, vaan siksi, että pakenevia ihmisiä olisi saatu paremmin ammuttua sitä vasten. Kylmät väreet kulkivat Preussin selässä, eikä tämä ajatellutkaan yrittävänsä pakenemista. Yhden kerran yritetty, ja se oli mennyt huonosti.
28. lokakuuta, 1988
Preussista tuntui, että viime kerrasta kun hän oli nähnyt Saksan, oli vähintäänkin sata vuotta, ellei sitten yli. Venäjä oli kieltänyt pari vuotta takaperin albiinoa mainitsemastakaan tuon läntisen puolen nimeä, edelleen yrittäen saada tätä varmaan unohtamaan koko veljensä.
Ei se tokikaan tulisi kai mitenkään onnistumaan, ei. Ei Preussi veljeään unohtaisi, vaikka he eivät tapaisikaan enää pitkiin aikoihin. Monen kymmenen vuoden ero vain tuntui hyvin pahalta, ja albiino ei pystynyt estämään itseään ajattelemasta, että tämä koko juttu oli hänen vikansa, vaikkei sille ajattelulle mitään hyvää syytä ollutkaan.
Olisi vain pitänyt pysyä lännen kanssa, oli mikä oli, harmaahiuksisen ajatuksissa kulki vääjäämättä, toivottavasti hänellä on sentään paremmat oltavat siellä Amerikan, Ranskan ja Englannin kanssa. Luultavasti on - he eivät ole sellaisia sadisteja kuin Venäjä.
Venäjä vihelteli tyytyväisenä kävellessään Preussin ohi, selaten joitain papereita käsissään. Oli tämä kyllä huomannut, että albiino vietti paljon aikaa vain tuijotellen ikkunasta ulos, kuin toivoisi jotenkin sillä tavalla pääsevänsä pois täältä. Mutta ei, Venäjä ajatteli, ei hän täältä pois pääse. Hän jää minun seurakseni paljon pidemmäksi aikaa kuin kukaan muu ennen.
9. marraskuuta, 1989
Preussi ei heti käsittänyt, mitä tapahtui. Yhtäkkiä paljon ihmisiä juoksi muuria kohti, iloiset äänet kaikuivat ilmassa, kenkien kopina vasten maata kaikui ilmassa. Muurin rajavartijat näyttivät siltä, etteivät tajunneet yhtään, mitä pitäisi tehdä - kaikkien muurin taakse tulleiden ihmisten ampuminen olisi typeryyden ruumiillistuma. Albiino rypisti otsaansa, nousi kiveltä, jolla oli istunut, ja tarkkaili nyt tiukasti muurin tapahtumia. Mitä nyt oli tapahtunut - hän kun ei ollut perillä asioista, kiitos vain kovasti Venäjälle.
Rajavartijat päättivät tulla tulokseen, että omien kansalaisten ampuminen olisi kansanmurha, joten nämä eivät voineet muuta kuin päästää ihmismassat suurina joukkoina toiselle puolelle. Äänistä päätellen toisella puolella odottivatkin jo iloiset länsi-saksalaiset, valmiina ottamaan vastaan kauan toisella puolella olleet sukulaisensa, ystävänsä ja läheisensä.
Venäjä näytti suurin piirtein siltä, että olisi nielaissut sitruunan, hän ei ollut osannut ajatellakaan, että tällaista tapahtuisi.
"Siellä tapahtui väärinkäsitys", venäläinen sylkäisi viimeisen sanan kuin kirosanan, "väärinkäsitys. Saksan televisioissa ilmoitettiin virheellisesti, että kaikki rajoitukset on poistettu. Nyt sille ei voi mitään."
Preussi ei voinut sille mitään, hymy levisi albiinon kasvoille. Muuri murtui, ja se saattoi merkitä vain yhtä asiaa - hän saisi nähdä Saksan, hän saisi nähdä veljensä, hän pääsisi vihdoin pois täältä. Kuitenkin tämä halusi odottaa, että suurin ihmisvirtaus olisi ohi. Tämä päätti nyt vain jäädä katsomaan pienen matkan päässä, kun ihmisten kauan odottama hetki oli koittanut, vihdoin oli aika tavata toisensa. Preussikin halusi jo vahvasti tavata sen, jota tämä oli lähes koko Venäjällä olon ajan odottanut, mutta malttoi mielensä.
Muutaman tunnin kuluttua ihmismassa oli vähentynyt, kadonnut lähes kokonaan. Silloin Preussi viimein lähti kohti muuria, tietämättä, ettei Venäjällä olisi enää mitään sananvaltaa tämän asioihin. Länttä ja itää erottava muuri oli kadonnut, eikä Neuvostoliitonkaan pystyssä pysyminen vaikuttanut enää mitenkään varmalta.
Varovasti Preussi ensin katsoi muurin toiselle puolelle, ensimmäiset askelet lännen puolelle tuntuivat ihmeen hyvältä. Lännen puolelta muuri vaikutti täysin erilaiselta - se oli graffitien kirjoma, värikäs muuri, täysin erilainen idän puolella olleesta kolkosta ja kylmästä valkoisesta seinästä.
"... Bruder?" kuului ääni hieman kauempaa, ääni joka sai Preussin säpsähtämään, ja nostamaan katseensa oitis sinne, mistä ääni oli kuulunut. Saksa seisoi noin viiden metrin päässä veljestään, ja tämän sinisten silmien katse oli epäuskoinen - epäuskoinen, sekä myöskin erittäin huojentuneen ja iloisen näköinen. Preussi tunsi sydämensä hypähtävän kurkkuun asti, ja kääntyi kokonaan katsomaan pikkuveljeään.
"Endlich", Saksan kasvoille levisi harvinaisen lämmin hymy, ja tuli aivan Preussin luo, antaen tälle kunnon, suuren halauksen. Preussinkin kasvoilla oli lähes korviin asti ulottuva hymy, tämä oli erittäin hyvä tapa tavata veli sen jälkeen, kun oli ollut toisesta erossa niin pitkän aikaa.
Halaus kesti hetken aikaa, ja kun veljekset irtautuivat toisistaan, kummankin kasvoilla oli hymy, joka kertoi pitkään kestäneestä kaipauksesta. Saksan silmistä huomasi, että tämä oli kuitenkin huolestunut isoveljensä kasvoilla olevista naarmuista, jotka - mutta tätä Saksa ei tiennyt, vaikka taisikin kyllä aavistaa sen - olivat koituneet Venäjän takia.
"Bruder, mennään kotiin."
Berliinin muuri (Berlinen Mauer). 1961-1989
Saksan jälleenyhdistyminen. 3. lokakuuta, 1990.
________________________________________________________________________________
Jotkut päivämäärät repäisin hatusta, mutta osa, jotka mainitsin, olivat ihan virallisia päiviä jolloin jotain tuollaista tapahtui, kuten Berliinin muurin rakentaminen ja murtuminen.
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Thank You
Aijai, oli nyt vain niin kauan tehnyt mieli kirjottaa Spamanoa, mutta juonta ei millään päähän ollut sattunut. Tänään kuitenkin - bang. Katselin Spamano-kuvia, ja sitten se kuva löytyi - kuva, josta tuli täydellinen inspiraatio. Tarina kietoutuu sen kuvan ympärille, ja tättäräräää - tässä se kuva on!
Jo viimeiset kaksi viikkoa Antonio oli kävellyt rauhattomana lyhyen matkansa töistä kotiin. Tämän katse kävi hermostuneena ympäristössä, tämä ei ollut yhtään tietoinen, milloin jotain voisi tapahtua.
Käytöksen syynä olivat uhkauskirjeet, joita Antonio oli saanut jo jonkin aikaa. Sanomalehdistä leikattuja kirjaimia, pahaa enteileviä sanoja, vaatimus varsin suuresta määrästä rahaa tiettynä päivänä eräällä sivukadulla, voimakkaita virkkeitä sekä uhkaus, joka jäi erityisesti kaivertamaan ruskeahiuksisen maantiedon sijaisopettajan mieltä. Hän ei tiennyt, kuka niitä sanoja oli leikellyt, se ei ollut mahdollista.
Kuoressa ei ollut näkynyt lähettäjän nimeä, käsialaa ei ollut, ei pienintäkään vihjettä. Poliisille Antonio ei halunnut tästä sanoa, eivät poliisitkaan siitä voineet päätellä mitään. Eikä Antonio kyllä halunnut poliisiautokyytiä joka päivä töistä kotiin, se olisi mennyt naurettavuuksien puolelle.
Pari autoa hurahti ohi. Punainen, vihreä, sininen. Antoniolla ei ollut omaa autoa - ei hän sellaista halunnut, hän oli aina ajatellut mieluummin kävelevänsä lyhyen työmatkan kotiin, ja pidemmille matkoille hän meni aina joko työkavereiden tai ystävien kyydillä, ja olivathan myös bussi ja taksi vaihtoehtoja.
Nykyään vihreäsilmä kuitenkin olisi pitänyt kovastikin siitä, jos omistaisi ajokortin ja auton, mutta ei. Parhain keino olisi vain mennä taksilla, joka maksoi liiankin paljon niin lyhyestä matkasta.
20-vuotias käännähti kadulla, päättäen oikaista erään syrjäisemmän kadun läpi päästäkseen nopeammin kotiin. Kotona oli paljon turvallisemman tuntuista, siellä ainakin tunsi paikat hyvin - kuten myös pesäpallomailan säilytyspaikan.
Kävellessään yllättävän pimeällä kadulla - kerrostalot nousivat tummansävyisinä korkealle, estäen auringonvalon pääsyn kadulle - Antonio alkoi taas kaivaa laukkuaan. Eräässä nipussa tärkeät paperit, eräässä opettajan tehtävientarkistuskirjat, sekä kaikenlaista ylimääräistä sälää. Juuri kun mies oli kaivamassa kännykkää mustan laukun sivutaskusta, joku otti takaapäin kiinni hänen olkapäästään.
Silloin Antonio jähmettyi, ja samassa muisti uhkauskirjeen laatiman päivämäärän sille, milloin hänen pitäisi tuoda rahoja - se oli juuri sinä päivänä. Ruskeahiuksinen ei käänny ympäri, ja yrittää rauhoittaa itseään: selän takanahan saattoi olla joku ihan hänelle tuntematon, ei mitään syytä panikoida.
"Toitko rahat?" kuului uhkaava ääni selän takaa, ja siinä murenevat Antonion viimeisetkin toivon rippeet.
"E-en", toisen ääni värähti, ja heti tuon sanan sanottuaan takana oleva mies pyöräytti Antonion ympäri, voidakseen katsoa ruskeahiuksista kunnolla. Mies oli naamioinut kasvonsa huivilla, joka peitti nenän ja suun, kuin joissain vanhoissa länkkärielokuvissa. Toinen piti lujasti kiinni kädellään Antonion olkapäästä. Antonio yritti peruuttaa, mutta törmäsi oitis toiseen kuin tyhjästä ilmestyneeseen mieheen.
"Anteeksi, en kuullut sinua", mies toisti työntäessään vapaan kätensä taskuunsa, ja kaivaen sieltä jotain hopeista. Takana ollut mies peruutti, muttei kuitenkaan mennyt kauas.
"Minulla - minulla ei ole mitään rahoja", Antonio toisti, vaikka olikin huolissaan juuri esille tulleesta puukosta, jonka mies oli asettanut hänen leukansa alle. Pieni hikikarpalo vierähti hermostuneen miehen otsalle.
Harmaaseen takkiin, huiviin ja mustiin farkkuihin sonnustautunut mies kallisti hieman päätään, katsoen edelleen tummansinisillä silmillään suoraan Antonion smaragdinvärisiin silmiin. Tämä kohotti hieman puukkoa, valmiina iskemään. Antonion sydän hypähti kurkkuun.
Yhtäkkiä jostain kuului huudahdus, ja puukkoa pidellyt mies horjahti, ja päästi irti Antoniosta, joka kaatui yllättyneenä maahan. Tämä ei nähnyt kunnolla yllättäen eteen tullutta hahmoa, mutta näki silti vain punertavanruskeat hiukset, ja huomiota herättävän hiuskiehkuran.
"Häivy, tämä ei kuulu sinulle", harmaatakkinen mies kivahti saapuneelle henkilölle, joka naurahti koleahkolla äänellä.
"Minä en välitä paskan vertaa kuuluuko tämä asia minulle", tämä tuhahti, vilkaisemattakaan takanaan olevaan, hämmentyneen näköiseen Antonioon, "en silti oikein mielelläni kattoisi kenenkään puukottavan ketään."
Puukolla uhkaillut mies naurahti, huitaisten puukolla ruskeahiuksista päin. Poika pysäytti puukon matkan ottamalla kiinni huitaisijan ranteesta, kääntäen sitä melko kivuliaan näköisesti. Nyt Antonio näki paremmin pojan kasvot - niissä oli arpia, silmät olivat kirkkaat ja niissä oli päättäväinen katse. Pojan hiukset olivat sekaisin, ja tämän yllä oli vihreä melko repaleinen takki, jonka alla oli likaisenvalkoinen paita.
Ennen kuin puukkotyyppi kerkesi reagoida muuta, vihreätakkinen poika löi tätä mahaan. Mies vajosi maahan, ja tämän ystävä hätkähti järkyttyneenä taaksepäin. Hetken hiljaisuus kaikui ilmassa, ja sitten kumpikin mies lähes katosi - lähtivät juoksemaan niin kovaa kuin pystyivät, ja tilanteen pelastanut poika katseli heidän peräänsä.
"Oletko kunnossa?" poika kysyi hiljaa, katsomatta edelleenkään Antonioon, joka oli alkanut pikkuhiljaa nousta ylös. Tämä katsoi poikaa epävarmana.
"Olen... ja kiitos."
Ruskeahiuksinen poika käännähti ympäri, katsoen Antoniota epäuskoisena.
"Mitä hittoa sinä anteeksi pyytelet?" tämä kysyi, kohottaen kulmakarvojaan.
"Sinä juuri pelastit minut", Antonio vastasi yksiselitteisesti, katsoen poikaa kiitollisena. Ruskeahiuksinen ei edelleenkään näyttänyt kunnolla pitävän sitä kiittämisen arvoisena asiana, mutta jätti asian sikseen.
Yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, poika lähti kävelemään pois.
"Odota!" Antonio huudahti, ja poika pysähtyi.
"Mitä?"
"Mikä sinun nimesi on?" ruskeahiuksinen kysyi, ja hiljaisuus kajahti ilmassa.
"Lovino. Lovino Vargas."
_____________________________________
Siinä oli. Toivottavasti virheitä ei löytynyt juurikaan, ainakin yksi kaveri tarkisti mukavasti aikamuotovirheet. Kiitos.
Tykkään, tykkään, ja vielä kerran tykkään.
Eli siis, ehkei tässä tarinassa ole paljoa fluffya tai näiden kahden välistä romantiikkaa, mutta kuitenkin paritus toivottavasti tulee hyvin näkyviin.
________________________________________
Käytöksen syynä olivat uhkauskirjeet, joita Antonio oli saanut jo jonkin aikaa. Sanomalehdistä leikattuja kirjaimia, pahaa enteileviä sanoja, vaatimus varsin suuresta määrästä rahaa tiettynä päivänä eräällä sivukadulla, voimakkaita virkkeitä sekä uhkaus, joka jäi erityisesti kaivertamaan ruskeahiuksisen maantiedon sijaisopettajan mieltä. Hän ei tiennyt, kuka niitä sanoja oli leikellyt, se ei ollut mahdollista.
Kuoressa ei ollut näkynyt lähettäjän nimeä, käsialaa ei ollut, ei pienintäkään vihjettä. Poliisille Antonio ei halunnut tästä sanoa, eivät poliisitkaan siitä voineet päätellä mitään. Eikä Antonio kyllä halunnut poliisiautokyytiä joka päivä töistä kotiin, se olisi mennyt naurettavuuksien puolelle.
Pari autoa hurahti ohi. Punainen, vihreä, sininen. Antoniolla ei ollut omaa autoa - ei hän sellaista halunnut, hän oli aina ajatellut mieluummin kävelevänsä lyhyen työmatkan kotiin, ja pidemmille matkoille hän meni aina joko työkavereiden tai ystävien kyydillä, ja olivathan myös bussi ja taksi vaihtoehtoja.
Nykyään vihreäsilmä kuitenkin olisi pitänyt kovastikin siitä, jos omistaisi ajokortin ja auton, mutta ei. Parhain keino olisi vain mennä taksilla, joka maksoi liiankin paljon niin lyhyestä matkasta.
20-vuotias käännähti kadulla, päättäen oikaista erään syrjäisemmän kadun läpi päästäkseen nopeammin kotiin. Kotona oli paljon turvallisemman tuntuista, siellä ainakin tunsi paikat hyvin - kuten myös pesäpallomailan säilytyspaikan.
Kävellessään yllättävän pimeällä kadulla - kerrostalot nousivat tummansävyisinä korkealle, estäen auringonvalon pääsyn kadulle - Antonio alkoi taas kaivaa laukkuaan. Eräässä nipussa tärkeät paperit, eräässä opettajan tehtävientarkistuskirjat, sekä kaikenlaista ylimääräistä sälää. Juuri kun mies oli kaivamassa kännykkää mustan laukun sivutaskusta, joku otti takaapäin kiinni hänen olkapäästään.
Silloin Antonio jähmettyi, ja samassa muisti uhkauskirjeen laatiman päivämäärän sille, milloin hänen pitäisi tuoda rahoja - se oli juuri sinä päivänä. Ruskeahiuksinen ei käänny ympäri, ja yrittää rauhoittaa itseään: selän takanahan saattoi olla joku ihan hänelle tuntematon, ei mitään syytä panikoida.
"Toitko rahat?" kuului uhkaava ääni selän takaa, ja siinä murenevat Antonion viimeisetkin toivon rippeet.
"E-en", toisen ääni värähti, ja heti tuon sanan sanottuaan takana oleva mies pyöräytti Antonion ympäri, voidakseen katsoa ruskeahiuksista kunnolla. Mies oli naamioinut kasvonsa huivilla, joka peitti nenän ja suun, kuin joissain vanhoissa länkkärielokuvissa. Toinen piti lujasti kiinni kädellään Antonion olkapäästä. Antonio yritti peruuttaa, mutta törmäsi oitis toiseen kuin tyhjästä ilmestyneeseen mieheen.
"Anteeksi, en kuullut sinua", mies toisti työntäessään vapaan kätensä taskuunsa, ja kaivaen sieltä jotain hopeista. Takana ollut mies peruutti, muttei kuitenkaan mennyt kauas.
"Minulla - minulla ei ole mitään rahoja", Antonio toisti, vaikka olikin huolissaan juuri esille tulleesta puukosta, jonka mies oli asettanut hänen leukansa alle. Pieni hikikarpalo vierähti hermostuneen miehen otsalle.
Harmaaseen takkiin, huiviin ja mustiin farkkuihin sonnustautunut mies kallisti hieman päätään, katsoen edelleen tummansinisillä silmillään suoraan Antonion smaragdinvärisiin silmiin. Tämä kohotti hieman puukkoa, valmiina iskemään. Antonion sydän hypähti kurkkuun.
Yhtäkkiä jostain kuului huudahdus, ja puukkoa pidellyt mies horjahti, ja päästi irti Antoniosta, joka kaatui yllättyneenä maahan. Tämä ei nähnyt kunnolla yllättäen eteen tullutta hahmoa, mutta näki silti vain punertavanruskeat hiukset, ja huomiota herättävän hiuskiehkuran.
"Häivy, tämä ei kuulu sinulle", harmaatakkinen mies kivahti saapuneelle henkilölle, joka naurahti koleahkolla äänellä.
"Minä en välitä paskan vertaa kuuluuko tämä asia minulle", tämä tuhahti, vilkaisemattakaan takanaan olevaan, hämmentyneen näköiseen Antonioon, "en silti oikein mielelläni kattoisi kenenkään puukottavan ketään."
Puukolla uhkaillut mies naurahti, huitaisten puukolla ruskeahiuksista päin. Poika pysäytti puukon matkan ottamalla kiinni huitaisijan ranteesta, kääntäen sitä melko kivuliaan näköisesti. Nyt Antonio näki paremmin pojan kasvot - niissä oli arpia, silmät olivat kirkkaat ja niissä oli päättäväinen katse. Pojan hiukset olivat sekaisin, ja tämän yllä oli vihreä melko repaleinen takki, jonka alla oli likaisenvalkoinen paita.
Ennen kuin puukkotyyppi kerkesi reagoida muuta, vihreätakkinen poika löi tätä mahaan. Mies vajosi maahan, ja tämän ystävä hätkähti järkyttyneenä taaksepäin. Hetken hiljaisuus kaikui ilmassa, ja sitten kumpikin mies lähes katosi - lähtivät juoksemaan niin kovaa kuin pystyivät, ja tilanteen pelastanut poika katseli heidän peräänsä.
"Oletko kunnossa?" poika kysyi hiljaa, katsomatta edelleenkään Antonioon, joka oli alkanut pikkuhiljaa nousta ylös. Tämä katsoi poikaa epävarmana.
"Olen... ja kiitos."
Ruskeahiuksinen poika käännähti ympäri, katsoen Antoniota epäuskoisena.
"Mitä hittoa sinä anteeksi pyytelet?" tämä kysyi, kohottaen kulmakarvojaan.
"Sinä juuri pelastit minut", Antonio vastasi yksiselitteisesti, katsoen poikaa kiitollisena. Ruskeahiuksinen ei edelleenkään näyttänyt kunnolla pitävän sitä kiittämisen arvoisena asiana, mutta jätti asian sikseen.
Yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, poika lähti kävelemään pois.
"Odota!" Antonio huudahti, ja poika pysähtyi.
"Mitä?"
"Mikä sinun nimesi on?" ruskeahiuksinen kysyi, ja hiljaisuus kajahti ilmassa.
"Lovino. Lovino Vargas."
_____________________________________
Siinä oli. Toivottavasti virheitä ei löytynyt juurikaan, ainakin yksi kaveri tarkisti mukavasti aikamuotovirheet. Kiitos.
Shooting Star
Okei, nyt on pakko sanoa, että itse en juurikaan pidä tästä ficistä. Ei siksi, etten olisi ylpeä siitä, että onnistuin kirjoittamaan edes jotain preesensissä, ei siksi, että tämä olisi jotenkin erityisen huono. Paritus on vikana. UsUk ei tosiaankaan nappaa, en tykkää siitä parituksesta. Englanti Ranskalle ja Amerikka Valko-Venäjälle niin Tiia on iloinen. Tämä kuitenkin tuli kirjoitettua parin nimeltä mainitsemattoman henkilön pyynnöstä, ja olihan se ihan haastekin kirjoittaa jostain, mistä ei itse juurikaan tykkää. No kuitenkin, enempää UsUk ficcejä ette tältä tytöltä tule näkemään. Thank you goodbye.
_______________________________
Taivaalla välähtää jotain. Välähdys saa pienen, sinisilmäisen pojan hätkähtämään.
"England, mikä tuo oli? Taivaalla välähti jotain!" poika kertoo oitis hermostuneena vieressään istuvalle, häntä paljon vanhemmalle vihreäsilmäiselle, joka on kyllä itsekkin laittanut merkille saman asian.
"Tähdenlento, America", Englanti hymähtää, katsoen sitten pienempään vaaleahiuksiseen.
"Tähdenlento? Hei, minä näin minne suuntaan se putosi, mennään etsimään sitä!" Amerikan silmissä välähtää into, joka Englannin on kylläkin oitis pyyhittävä pois, vaikkei se oikeastaan mukavaa olisikaan.
"Ei tähteä voi saada kiinni, valitan. Emme löytäisi sitä."
"Miksemme muka?" Amerikka vaikuttaa epäuskoiselta - hänhän näki aivan selvästi, minne äskeinen tähti oli lentänyt, miksei tähteä muka voisi löytää?
Englanti huokaisee, vaihtaen asentoaan tammipuisella penkillä. Vihreät silmät kääntyvät taas katsomaan tummansinistä yötaivasta, jota koristivat monet, monet pienet valotäplät, tähdet.
"Kukaan ei tiedä minne tähdet menevät - ne päättävät ihan itse suuntansa."
Amerikka, joka ei näytä omasta mielestään kyselleen tarpeeksi, kääntyy sen sijaan katsomaan Englantia. Tähdistä valtio ei vielä tiedä paljoakaan.
"Mistä tähdenlennot syntyy? Kyllähän nuo muut pysyvät aivan paikoillaan", pienokainen esittää haastavan kysymyksensä, vilkaisten samalla jälleen taivaalle, jossa tähdet todentotta muut pysyivät kauniisti ruodussa, hievahtamattakaan. Englanti jää hetkeksi miettimään vastaustaan, hän ei ollut yleensä pohtinut noita asioita.
"Olen joskus kuullut, että ihmisistä tulee tähtiä kun heidän aikansa on päättynyt. Kun ihminen pääsee tiensä päähän, hänestä tulee uusi tähdenlento, ja tämä pääsee valitsemaan paikkansa yötaivaalla. Lentäessään vielä paikoilleen, tähti voi toteuttaa toiveen."
"Toteuttaa toiveen?" Amerikka tarrautuu oitis omasta mielestään kiinnostavimpaan asiaan Englannin tarinassa, mikä oli kyllä aivan oletettavaa.
"Niin", Englanti kuittaa, "kun näkee tähdenlennon, saa toivoa jotain. Valitettavasti nyt on kyllä melko myöhäistä toivoa siltä äskeiseltä tähdenlennolta mitään."
Amerikka mutristaa huuliaan, katsoen sitten tiukasti taivasta. Valtio on päättänyt näköjään nähdä uuden tähdenlennon, vaikka mikä olisi, hänhän haluaa toivoa jotain.
"England, mitä sinä toivoisit tähdeltä, kun näkisit tähdenlennon?" pieni kysyy, katsoen sivusilmällä Englantiin, uskaltamatta kuitenkaan kääntää katsettaan taivaasta.
"En oikeastaan tiedä", Englannin äänensävy muuttuu mietteliääksi. Hän ei tosiaankaan ollut ajatellut mitä toivoisi, jos vielä toisen tähdenlennon näkisi. Äskeinen lento oli mennyt lähinnä Amerikalle selittämiseen.
"Minä ainakin aion toivoa, että voisin vielä asua kanssasi kaaauan", Amerikka sanoo hiljaa, ja Englannin sydän muuttuu sulaksi vahaksi.
---
Niin vuodet kuluvat, mutta ilma onkin nyt aivan samanlainen kuin tuona iltana - muutoksen voi kuitenkin nähdä helposti.
"England! Minä näin tuolla ulkona ufon, ihan varmana näin!"
Innostunut ääni kiirii nopeasti tympääntyneen britin korviin. Jokin saa hänet kuitenkin nousemaan ylös penkiltä, kävellen jo hänestä helposti ohi kasvaneen Amerikan luo.
"Pienenäkin sinä olit viisaampi, America", brittiläis-aksenttinen huokaisee, katsoen itsekin sitten taivaalle.
"Se oli tähdenlento, enkös minä tämän joskus kauan sitten selittänytkin?"
Amerikka katsoo hetken aikaa Englantia kummissaan, ja sitten valtion kasvoille leviää ymmärrys.
"Kai se sitten oli tähti, se vain näytti ufolta. Mutta usko pois, minä silti esitin sille toiveen!"
"Esitit ufolle toiveen?" Englannin ääni on epäuskoinen. Miksi Amerikka - vaikka tätä ei kyllä älyllisillä lahjoilla oltu siunattukaan - esittäisi ufolle toiveen?
Kun Amerikka ei vastaa mitään, Englanti päättää itse jatkaa.
"Mitä toivoit?"
"Toivoin..." Amerikka mutisee, yrittäen olla katsomatta Englantiin, "toivoin... Toivoin että asuisin vielä kanssasi. Kun, onhan se nyt aika yksinäistä asua itsekseen isossa talossa."
Vaikka Englanti ei koskaan haluaisi myöntää sitä, hän huomaa taas pienen syyllisyyden pistoksen sisällään. Ei, ei tässä näin pitänyt käydä, ei hänen pitänyt potea syyllisyyttä - Amerikka on aikuinen, kyllähän tämä nyt saa asua omillaan!
"... Kiitos, America", vihreäsilmäinen mutisee hiljaisella äänellä, ja pahin asia, mitä hän edes on pelännyt, alkaa tehdä tuloaan - silmäkulmaa kirveltää ja kurkkuun nousee pala.
"... England, itketkö sinä?"
Amerikan ääni on varovainen, tämä varoo sanomasta mitään väärää. Englanti kääntää katseensa poispäin toisesta, pyyhkien samalla mahdollisimman huomaamattomasti pienen kristallinkirkkaan pisaran pois poskeltaan. Yhtäkkiä hän kuitenkin tuntee käden olkapäällään.
"England..."
Tällä kertaa Amerikka saakin yllättyä kovasti, kun Englanti yhtäkkiä kääntyy ja rutistaa toista kovaa, kuin ei olisi aikomustakaan päästää irti.
"Idiootti", Englanti mutisee, katsomatta edes Amerikkaan. Amerikkalaisen kasvoille ilmestyy hymyntapainen tämän vastatessa halaukseen, mutta ei sano mitään.
Ehkä tähti vielä jonain päivänä voikin toteuttaa tuon toiveen.
______________________________
Siinä teille.
_______________________________
Taivaalla välähtää jotain. Välähdys saa pienen, sinisilmäisen pojan hätkähtämään.
"England, mikä tuo oli? Taivaalla välähti jotain!" poika kertoo oitis hermostuneena vieressään istuvalle, häntä paljon vanhemmalle vihreäsilmäiselle, joka on kyllä itsekkin laittanut merkille saman asian.
"Tähdenlento, America", Englanti hymähtää, katsoen sitten pienempään vaaleahiuksiseen.
"Tähdenlento? Hei, minä näin minne suuntaan se putosi, mennään etsimään sitä!" Amerikan silmissä välähtää into, joka Englannin on kylläkin oitis pyyhittävä pois, vaikkei se oikeastaan mukavaa olisikaan.
"Ei tähteä voi saada kiinni, valitan. Emme löytäisi sitä."
"Miksemme muka?" Amerikka vaikuttaa epäuskoiselta - hänhän näki aivan selvästi, minne äskeinen tähti oli lentänyt, miksei tähteä muka voisi löytää?
Englanti huokaisee, vaihtaen asentoaan tammipuisella penkillä. Vihreät silmät kääntyvät taas katsomaan tummansinistä yötaivasta, jota koristivat monet, monet pienet valotäplät, tähdet.
"Kukaan ei tiedä minne tähdet menevät - ne päättävät ihan itse suuntansa."
Amerikka, joka ei näytä omasta mielestään kyselleen tarpeeksi, kääntyy sen sijaan katsomaan Englantia. Tähdistä valtio ei vielä tiedä paljoakaan.
"Mistä tähdenlennot syntyy? Kyllähän nuo muut pysyvät aivan paikoillaan", pienokainen esittää haastavan kysymyksensä, vilkaisten samalla jälleen taivaalle, jossa tähdet todentotta muut pysyivät kauniisti ruodussa, hievahtamattakaan. Englanti jää hetkeksi miettimään vastaustaan, hän ei ollut yleensä pohtinut noita asioita.
"Olen joskus kuullut, että ihmisistä tulee tähtiä kun heidän aikansa on päättynyt. Kun ihminen pääsee tiensä päähän, hänestä tulee uusi tähdenlento, ja tämä pääsee valitsemaan paikkansa yötaivaalla. Lentäessään vielä paikoilleen, tähti voi toteuttaa toiveen."
"Toteuttaa toiveen?" Amerikka tarrautuu oitis omasta mielestään kiinnostavimpaan asiaan Englannin tarinassa, mikä oli kyllä aivan oletettavaa.
"Niin", Englanti kuittaa, "kun näkee tähdenlennon, saa toivoa jotain. Valitettavasti nyt on kyllä melko myöhäistä toivoa siltä äskeiseltä tähdenlennolta mitään."
Amerikka mutristaa huuliaan, katsoen sitten tiukasti taivasta. Valtio on päättänyt näköjään nähdä uuden tähdenlennon, vaikka mikä olisi, hänhän haluaa toivoa jotain.
"England, mitä sinä toivoisit tähdeltä, kun näkisit tähdenlennon?" pieni kysyy, katsoen sivusilmällä Englantiin, uskaltamatta kuitenkaan kääntää katsettaan taivaasta.
"En oikeastaan tiedä", Englannin äänensävy muuttuu mietteliääksi. Hän ei tosiaankaan ollut ajatellut mitä toivoisi, jos vielä toisen tähdenlennon näkisi. Äskeinen lento oli mennyt lähinnä Amerikalle selittämiseen.
"Minä ainakin aion toivoa, että voisin vielä asua kanssasi kaaauan", Amerikka sanoo hiljaa, ja Englannin sydän muuttuu sulaksi vahaksi.
---
Niin vuodet kuluvat, mutta ilma onkin nyt aivan samanlainen kuin tuona iltana - muutoksen voi kuitenkin nähdä helposti.
"England! Minä näin tuolla ulkona ufon, ihan varmana näin!"
Innostunut ääni kiirii nopeasti tympääntyneen britin korviin. Jokin saa hänet kuitenkin nousemaan ylös penkiltä, kävellen jo hänestä helposti ohi kasvaneen Amerikan luo.
"Pienenäkin sinä olit viisaampi, America", brittiläis-aksenttinen huokaisee, katsoen itsekin sitten taivaalle.
"Se oli tähdenlento, enkös minä tämän joskus kauan sitten selittänytkin?"
Amerikka katsoo hetken aikaa Englantia kummissaan, ja sitten valtion kasvoille leviää ymmärrys.
"Kai se sitten oli tähti, se vain näytti ufolta. Mutta usko pois, minä silti esitin sille toiveen!"
"Esitit ufolle toiveen?" Englannin ääni on epäuskoinen. Miksi Amerikka - vaikka tätä ei kyllä älyllisillä lahjoilla oltu siunattukaan - esittäisi ufolle toiveen?
Kun Amerikka ei vastaa mitään, Englanti päättää itse jatkaa.
"Mitä toivoit?"
"Toivoin..." Amerikka mutisee, yrittäen olla katsomatta Englantiin, "toivoin... Toivoin että asuisin vielä kanssasi. Kun, onhan se nyt aika yksinäistä asua itsekseen isossa talossa."
Vaikka Englanti ei koskaan haluaisi myöntää sitä, hän huomaa taas pienen syyllisyyden pistoksen sisällään. Ei, ei tässä näin pitänyt käydä, ei hänen pitänyt potea syyllisyyttä - Amerikka on aikuinen, kyllähän tämä nyt saa asua omillaan!
"... Kiitos, America", vihreäsilmäinen mutisee hiljaisella äänellä, ja pahin asia, mitä hän edes on pelännyt, alkaa tehdä tuloaan - silmäkulmaa kirveltää ja kurkkuun nousee pala.
"... England, itketkö sinä?"
Amerikan ääni on varovainen, tämä varoo sanomasta mitään väärää. Englanti kääntää katseensa poispäin toisesta, pyyhkien samalla mahdollisimman huomaamattomasti pienen kristallinkirkkaan pisaran pois poskeltaan. Yhtäkkiä hän kuitenkin tuntee käden olkapäällään.
"England..."
Tällä kertaa Amerikka saakin yllättyä kovasti, kun Englanti yhtäkkiä kääntyy ja rutistaa toista kovaa, kuin ei olisi aikomustakaan päästää irti.
"Idiootti", Englanti mutisee, katsomatta edes Amerikkaan. Amerikkalaisen kasvoille ilmestyy hymyntapainen tämän vastatessa halaukseen, mutta ei sano mitään.
Ehkä tähti vielä jonain päivänä voikin toteuttaa tuon toiveen.
______________________________
Siinä teille.
lauantai 1. lokakuuta 2011
That I Left Unspoken
Ensimmäinen päivitys. Kirjoitin tänään erään kauniin laulun inspiroimana ficin, jossa ei mainita hahmojen nimiä - siihen voi ajatella minkä parituksen haluaa. Itse ajattelin sen hahmoiksi Francisin, Alfredin sekä Arthurin, mutta siihen voi ajatella muitakin. Inspiroinut laulu oli Rascal Flattsin What hurts the most, erittäin kaunis kappale, joka sopi kuin nakutettu tähän ficciin. Tämä tuli kirjoitettua samalla, kun puhuin erään ystävän kanssa UsUkista ja FrUkista, ja samalla toisen ystävän kanssa Spamanosta... Varmaan ne puheet ensimmäisen ystävän kanssa innoittivat tähän tuotokseen, olkaa hyvä. Voitte vaikka kuunnella kyseisen inspiroineen kappaleen kuunnellessanne tätä, minäkin kuuntelin sitä samalla kun kirjoitin.
____________________________________________________________________
I can take the rain on the roof of this empty house
That don't bother me
I can take a few tears now and then just let them out
I'm not afraid to cry
Every once in a while
"Tämä taitaa olla vain pelkurimainen tapa kertoa asioista. Kirje. Mutta toisaalta, parempi tämäkin kuin ei mitään. Minun on saatava tämä asia pois vaivaamasta mieltäni. Ehkä et edes lue tätä kirjettä huomattuasi nimeni kuoren yläreunassa, mutta toivon, että luet tästä eteenpäin. Se on melko yksinkertainen pyyntö, ja toivon, että tässä asiassa tekisit niin."
Even though going on with you gone still upsets me
There are days every now and again
I pretend I'm okay
But that's not what gets me
"En halua tästä kirjeestä liian kliseistä. En viitsi täyttää tätä paperia kertomalla asioista, joita et ikinä ottaisi minun sanomanani todesta. Mieluummin haluaisin vain kirjoittaa asiasta, josta et tietenkään ole kanssani koskaan puhunut. Emmehän melkein koskaan ole puhuneet mitenkään kovin vakavasti. Yleensä se on vain mennyt piikittelyksi ja siitä loukkaavien asioiden heittelyksi, ja se ei ole mukavaa."
What hurts the most
Was being so close
And having so much to say
And watching you walk away
"Olen nähnyt, miten iloinen olet hänen kanssaan. Iloinen sillä tavalla, mitä et ole varmaan koskaan minun seurassani ollut. Olen oikeastaan iloinen - aito hymysi on kaunista katsottavaa, vaikka et sitä minulle suonutkaan sellaisena. Olen tajunnut jotain - olet onnellinen hänen seurassaan, ja olen oppinut hyväksymään asian."
And never knowing
What could have been
And not seeing that loving you
Is what I was tryin' to do
"Toivon, että vastaisuudessakin hänen seuransa on sinulle yhtä onnellista aikaa kuin nykyään. Itse en ole varma, mitä minun oikein pitäisi tehdä. En voi muuttaa tunteitani, vaikka olenkin oppinut hyväksymään, ettet pidä minusta, niin kuin minä sinusta. Mutta hei, elämme maailmassa, jossa on aina mahdollista päästä eteenpäin. Vaikka ajatukseni eivät muuttuisikaan, on silti hyvin mahdollista, että pääsen tästä yli."
Getting up, getting dressed
Livin' in this regret
But I know if I could do it over
"Sanat loppuvat kesken. Minulla oli aina jotain sanottavaa, mutta tärkeimpiä asioita en saanut sanottua."
I would trade, give away
All the words that I saved in my heart
That I left unspoken
___________________________
Olisin laittanut tähän jonkun sopivan kuvan, jos sellainen olisi. Nyt ei vain löydy, mutta tulevaisuudessa tulen laittamaan aina kirjoitetusta parituksesta kuvan ellei kaksi.
____________________________________________________________________
I can take the rain on the roof of this empty house
That don't bother me
I can take a few tears now and then just let them out
I'm not afraid to cry
Every once in a while
"Tämä taitaa olla vain pelkurimainen tapa kertoa asioista. Kirje. Mutta toisaalta, parempi tämäkin kuin ei mitään. Minun on saatava tämä asia pois vaivaamasta mieltäni. Ehkä et edes lue tätä kirjettä huomattuasi nimeni kuoren yläreunassa, mutta toivon, että luet tästä eteenpäin. Se on melko yksinkertainen pyyntö, ja toivon, että tässä asiassa tekisit niin."
Even though going on with you gone still upsets me
There are days every now and again
I pretend I'm okay
But that's not what gets me
"En halua tästä kirjeestä liian kliseistä. En viitsi täyttää tätä paperia kertomalla asioista, joita et ikinä ottaisi minun sanomanani todesta. Mieluummin haluaisin vain kirjoittaa asiasta, josta et tietenkään ole kanssani koskaan puhunut. Emmehän melkein koskaan ole puhuneet mitenkään kovin vakavasti. Yleensä se on vain mennyt piikittelyksi ja siitä loukkaavien asioiden heittelyksi, ja se ei ole mukavaa."
What hurts the most
Was being so close
And having so much to say
And watching you walk away
"Olen nähnyt, miten iloinen olet hänen kanssaan. Iloinen sillä tavalla, mitä et ole varmaan koskaan minun seurassani ollut. Olen oikeastaan iloinen - aito hymysi on kaunista katsottavaa, vaikka et sitä minulle suonutkaan sellaisena. Olen tajunnut jotain - olet onnellinen hänen seurassaan, ja olen oppinut hyväksymään asian."
And never knowing
What could have been
And not seeing that loving you
Is what I was tryin' to do
"Toivon, että vastaisuudessakin hänen seuransa on sinulle yhtä onnellista aikaa kuin nykyään. Itse en ole varma, mitä minun oikein pitäisi tehdä. En voi muuttaa tunteitani, vaikka olenkin oppinut hyväksymään, ettet pidä minusta, niin kuin minä sinusta. Mutta hei, elämme maailmassa, jossa on aina mahdollista päästä eteenpäin. Vaikka ajatukseni eivät muuttuisikaan, on silti hyvin mahdollista, että pääsen tästä yli."
Getting up, getting dressed
Livin' in this regret
But I know if I could do it over
"Sanat loppuvat kesken. Minulla oli aina jotain sanottavaa, mutta tärkeimpiä asioita en saanut sanottua."
I would trade, give away
All the words that I saved in my heart
That I left unspoken
___________________________
Olisin laittanut tähän jonkun sopivan kuvan, jos sellainen olisi. Nyt ei vain löydy, mutta tulevaisuudessa tulen laittamaan aina kirjoitetusta parituksesta kuvan ellei kaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)