___________________________________________________________________________________
13. elokuuta, 1961
"Piikkilankaa?" Preussi kysyi epäuskoisena, katsoessaan itä- ja länsi-Berliiniä erottavaa rajaa, joka nyt korostui sitä kohtaa merkiksi laitetulla piikkilangalla, joka johti ties kuinka pitkälle.
"Niin. Tiedäthän, että monet idän ihmisistä ovat jo karanneet lännen puolelle? Ja mehän emme halua niin tapahtuvan, emmehän?" noin metrin päässä ollut Venäjä sanoi hymyillen, katsoen tyytyväisenä piikkilankaa. Preussi käänsi katseensa pois langasta, ja katse siirtyi maahan. Koska oli vielä elokuu, ilma oli suhteellisen lämmin, ja ulkona pärjäsi vallan hyvin melko ohuella pitkähihaisella ja farkuilla. Jos he olisivat olleet Moskovassa, olisi ollut paljon kylmempi, mutta täällä oli paljon lämpimämpää. Virallisestihan Venäjä asui Moskovassa, mutta nyt tämä oli asunut Pietarissa jo jonkin aikaa, valvoakseen rajaa, ja varmaan joitain muitakin syitä oli.
Niin, se oli kyllä totta. Monet olivat paenneet lännen puolelle, ja sitä estääkseen Venäjä oli komennuttanut pystyttämään piikkilanka-aidan rajalle, merkiksi siitä, että niin ei saisi enää tapahtua. Maatiet länteen oli suljettu. Preussi ei ollut nähnyt veljeään melko pitkään aikaan, kun ennen hän oli tottunut oleskelemaan Saksan kanssa paljon, ja yhtäkkiä hän ei nähnytkään tätä kuukausiin, varmaan tulevaisuudessa vuosiin. Viimeksi hän oli nähnyt veljensä kai noin kuukausi sitten, eikä sekään tapaaminen ollut kestänyt kauaa. Oli kyllä suoranainen ihme, että Venäjä oli edes päästänyt hänet silloinkaan tapaamaan veljeään - kun venäläinen oli saanut jonkun omistukseensa, tämä ei tosiaankaan halunnut päästää ketään pois luotaan.
Albiino potkaisi maata äreänä. Venäjä loi hetkeksi hiukan hämmästyneen katseen tähän, mutta käänsi sitten kuitenkin hymyillen selkänsä. Preussi puri huultaan, ja tämän katse pakeni kokoajan rajan yli toiselle puolelle.
Länsi, tämä ajatteli, mutta ei edes ajatuksiaankaan jatkanut siitä eteenpäin. Hän ei halunnut herättää turhia toiveita, tai saada Venäjää luulemaan, että hän yrittäisi paeta. Albiino tiesi vallan hyvin, että pakenemisyritykset Venäjän luota näinkään lyhyessä ajassa olisivat tuhoon tuomittuja, sen olivat todistaneet jo muut valtiot, jotka olivat asuneet venäläisen luona jo pidemmänkin aikaa.
7. kesäkuuta, 1962
Piikkilanka-aidan luota kuului rakennustyömiesten ääniä, mutta toisin kuin Preussi oli tottunut, äänet eivät olleet lähelläkään iloista ja tuttavallista juttelua, naurua ja vitsailua siitä, voitaisiinko kahvitaukoa aikaistaa. Työmiehet olivat kuolemanhiljaisia, jos puhuivat niin puhuivat tismallisesti vain käynnissä olevasta työstä. Harmaahiuksinen rypisti hiukan otsaansa, muttei kuitenkaan mennyt lähemmäs - kyllä hän pystyi arvaamaan, mitä siellä tehtiin. Lähellä olevat talot oli hajotettu, siellä asuneet ihmiset eivät olleet ottaneet sitä hyvällä, mutta eivät myöskään halunneet olla tottelematta suoria käskyjä.
Tokihan jo edellisvuonna ei oltu luotettu pelkkään piikkilankaan, vaan oli silloinkin jo tehty betoniharkoista muurattu muuri aivan sen lähelle. Ei muuri mitenkään kovin erikoiselta siinä vaiheessa ollut vaikuttanut.
DDR:n viranomaiset kutsuivat muuria "antifasistiseksi suojavalliksi."
Huokaus karkasi albiinon suusta, ja tämä käänsi katseensa pois masentavasta näkymästä. Hän ei ollut kuullut Saksasta pihaustakaan lähes vuoteen. Venäjä toki piti sitä asiaa loistavana, uskoi, että jonkin ajan päästä Preussi ei enää haluaisikaan tavata ollenkaan veljeään. Vielä yksi katsaus tulossa olevaan muurattuun muuriin, ja sitten suunta takaisin Venäjän taloa, vaikka sinne hän nyt viimeiseksi halusikin mennä.
12. helmikuuta, 1970
Preussi puhalteli kylmiä kämmeniään lämpimämmiksi, ja tämä loi katseensa ylös - muuri oli kasvanut korkeutta melko lyhyessä ajassa jo pari metriä. Albiino ei vain enää kestänyt olla ja vain katsoa muurin kohonemista, epäonnekkaiden ihmisten haavoittumista näiden yrittäessä paeta, sekä sitä, että kaikki välit länteen oli katkaistu. Edes puhelinyhteydet sinne eivät toimineet. Harmaahiuksinen puuskahti äreänä, keräsi itsensä kasaan ja lähti kiipeämään muuria. Jokin aika sitten hän oli hoksannut muurissa kohdan, jota pitkin voisi onnistua kiipeämään.
Matka ylös onnistui yllättävän nopeasti, mutta Preussi kyllä tiesi, mitä vaihetta pitäisi eniten pelätä. "Kuoleman käytävä." Piilotettuja paukkupanoksia hienojakoisen soran alla, sorakin valittu vain siksi, että pakenevien jalanjäljet onnistuttaisiin näkemään paremmin. Valitettavasti siitä eteenpäin punasilmä ei kerennyt edes yrittääkään päästä, koska takaapäin kuului huuto, joka sai albiinon manaamaan monen monta saksankielistä kirosanaa.
"Alas, tai ammun!" Venäjä huusi, ja tämän kivääri oli tähdätty kohti Preussia. Hetken aikaa saksankielinen mietti, juoksisiko vain yli, mutta se varmaan lähentelisi itsemurhaa - pienikin töytäisy laukaisi paukkupanokset, ja vähintäänkin vahingoittaisi häntä sen verran, ettei hän edes pääsisi pakoon.
"Alas!" Venäjä huusi toisen kerran, sormi liipaisimella, katse tiukasti Preussissa. Albiino näytti selkänsä takana keskisormea, ja lähti sitten kiipeämään muuria alas. Alas päästyään tämä sai heti tuntea kylmän käden ottavan tiukasti kiinni olkapäästään, ja kuiskauksen aivan korvansa juuressa.
"Tämä meni jo melko kauan hyvin. Älä nyt pilaa tätä tyhmillä tempuillasi."
15. elokuuta, 1975
Muuri oli saanut sinä vuonna lopullisen muotonsa. Hyvin, hyvin vaikea ylittää, juuri kukaan ei onnistunut pakenemisessa. Rajavartijoiden määrää oli nostettu, ansoja "kuoleman käytävällä" lisätty, eräänlaisia vahtitorneja rakennettu. Lisäksi muuri oli maalattu puhtaan valkoiseksi. Ei siksi, että se sen paremmin olisi näyttänyt hyvältä, tai sopinut ympäristöön valkoisuutensa takia, vaan siksi, että pakenevia ihmisiä olisi saatu paremmin ammuttua sitä vasten. Kylmät väreet kulkivat Preussin selässä, eikä tämä ajatellutkaan yrittävänsä pakenemista. Yhden kerran yritetty, ja se oli mennyt huonosti.
28. lokakuuta, 1988
Preussista tuntui, että viime kerrasta kun hän oli nähnyt Saksan, oli vähintäänkin sata vuotta, ellei sitten yli. Venäjä oli kieltänyt pari vuotta takaperin albiinoa mainitsemastakaan tuon läntisen puolen nimeä, edelleen yrittäen saada tätä varmaan unohtamaan koko veljensä.
Ei se tokikaan tulisi kai mitenkään onnistumaan, ei. Ei Preussi veljeään unohtaisi, vaikka he eivät tapaisikaan enää pitkiin aikoihin. Monen kymmenen vuoden ero vain tuntui hyvin pahalta, ja albiino ei pystynyt estämään itseään ajattelemasta, että tämä koko juttu oli hänen vikansa, vaikkei sille ajattelulle mitään hyvää syytä ollutkaan.
Olisi vain pitänyt pysyä lännen kanssa, oli mikä oli, harmaahiuksisen ajatuksissa kulki vääjäämättä, toivottavasti hänellä on sentään paremmat oltavat siellä Amerikan, Ranskan ja Englannin kanssa. Luultavasti on - he eivät ole sellaisia sadisteja kuin Venäjä.
Venäjä vihelteli tyytyväisenä kävellessään Preussin ohi, selaten joitain papereita käsissään. Oli tämä kyllä huomannut, että albiino vietti paljon aikaa vain tuijotellen ikkunasta ulos, kuin toivoisi jotenkin sillä tavalla pääsevänsä pois täältä. Mutta ei, Venäjä ajatteli, ei hän täältä pois pääse. Hän jää minun seurakseni paljon pidemmäksi aikaa kuin kukaan muu ennen.
9. marraskuuta, 1989
Preussi ei heti käsittänyt, mitä tapahtui. Yhtäkkiä paljon ihmisiä juoksi muuria kohti, iloiset äänet kaikuivat ilmassa, kenkien kopina vasten maata kaikui ilmassa. Muurin rajavartijat näyttivät siltä, etteivät tajunneet yhtään, mitä pitäisi tehdä - kaikkien muurin taakse tulleiden ihmisten ampuminen olisi typeryyden ruumiillistuma. Albiino rypisti otsaansa, nousi kiveltä, jolla oli istunut, ja tarkkaili nyt tiukasti muurin tapahtumia. Mitä nyt oli tapahtunut - hän kun ei ollut perillä asioista, kiitos vain kovasti Venäjälle.
Rajavartijat päättivät tulla tulokseen, että omien kansalaisten ampuminen olisi kansanmurha, joten nämä eivät voineet muuta kuin päästää ihmismassat suurina joukkoina toiselle puolelle. Äänistä päätellen toisella puolella odottivatkin jo iloiset länsi-saksalaiset, valmiina ottamaan vastaan kauan toisella puolella olleet sukulaisensa, ystävänsä ja läheisensä.
Venäjä näytti suurin piirtein siltä, että olisi nielaissut sitruunan, hän ei ollut osannut ajatellakaan, että tällaista tapahtuisi.
"Siellä tapahtui väärinkäsitys", venäläinen sylkäisi viimeisen sanan kuin kirosanan, "väärinkäsitys. Saksan televisioissa ilmoitettiin virheellisesti, että kaikki rajoitukset on poistettu. Nyt sille ei voi mitään."
Preussi ei voinut sille mitään, hymy levisi albiinon kasvoille. Muuri murtui, ja se saattoi merkitä vain yhtä asiaa - hän saisi nähdä Saksan, hän saisi nähdä veljensä, hän pääsisi vihdoin pois täältä. Kuitenkin tämä halusi odottaa, että suurin ihmisvirtaus olisi ohi. Tämä päätti nyt vain jäädä katsomaan pienen matkan päässä, kun ihmisten kauan odottama hetki oli koittanut, vihdoin oli aika tavata toisensa. Preussikin halusi jo vahvasti tavata sen, jota tämä oli lähes koko Venäjällä olon ajan odottanut, mutta malttoi mielensä.
Muutaman tunnin kuluttua ihmismassa oli vähentynyt, kadonnut lähes kokonaan. Silloin Preussi viimein lähti kohti muuria, tietämättä, ettei Venäjällä olisi enää mitään sananvaltaa tämän asioihin. Länttä ja itää erottava muuri oli kadonnut, eikä Neuvostoliitonkaan pystyssä pysyminen vaikuttanut enää mitenkään varmalta.
Varovasti Preussi ensin katsoi muurin toiselle puolelle, ensimmäiset askelet lännen puolelle tuntuivat ihmeen hyvältä. Lännen puolelta muuri vaikutti täysin erilaiselta - se oli graffitien kirjoma, värikäs muuri, täysin erilainen idän puolella olleesta kolkosta ja kylmästä valkoisesta seinästä.
"... Bruder?" kuului ääni hieman kauempaa, ääni joka sai Preussin säpsähtämään, ja nostamaan katseensa oitis sinne, mistä ääni oli kuulunut. Saksa seisoi noin viiden metrin päässä veljestään, ja tämän sinisten silmien katse oli epäuskoinen - epäuskoinen, sekä myöskin erittäin huojentuneen ja iloisen näköinen. Preussi tunsi sydämensä hypähtävän kurkkuun asti, ja kääntyi kokonaan katsomaan pikkuveljeään.
"Endlich", Saksan kasvoille levisi harvinaisen lämmin hymy, ja tuli aivan Preussin luo, antaen tälle kunnon, suuren halauksen. Preussinkin kasvoilla oli lähes korviin asti ulottuva hymy, tämä oli erittäin hyvä tapa tavata veli sen jälkeen, kun oli ollut toisesta erossa niin pitkän aikaa.
Halaus kesti hetken aikaa, ja kun veljekset irtautuivat toisistaan, kummankin kasvoilla oli hymy, joka kertoi pitkään kestäneestä kaipauksesta. Saksan silmistä huomasi, että tämä oli kuitenkin huolestunut isoveljensä kasvoilla olevista naarmuista, jotka - mutta tätä Saksa ei tiennyt, vaikka taisikin kyllä aavistaa sen - olivat koituneet Venäjän takia.
"Bruder, mennään kotiin."
Berliinin muuri (Berlinen Mauer). 1961-1989
Saksan jälleenyhdistyminen. 3. lokakuuta, 1990.
________________________________________________________________________________
Jotkut päivämäärät repäisin hatusta, mutta osa, jotka mainitsin, olivat ihan virallisia päiviä jolloin jotain tuollaista tapahtui, kuten Berliinin muurin rakentaminen ja murtuminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti