Thank You

Aijai, oli nyt vain niin kauan tehnyt mieli kirjottaa Spamanoa, mutta juonta ei millään päähän ollut sattunut. Tänään kuitenkin - bang. Katselin Spamano-kuvia, ja sitten se kuva löytyi - kuva, josta tuli täydellinen inspiraatio. Tarina kietoutuu sen kuvan ympärille, ja tättäräräää - tässä se kuva on!

 

Tykkään, tykkään, ja vielä kerran tykkään. 

Eli siis, ehkei tässä tarinassa ole paljoa fluffya tai näiden kahden välistä romantiikkaa, mutta kuitenkin paritus toivottavasti tulee hyvin näkyviin.

________________________________________

Jo viimeiset kaksi viikkoa Antonio oli kävellyt rauhattomana lyhyen matkansa töistä kotiin. Tämän katse kävi hermostuneena ympäristössä, tämä ei ollut yhtään tietoinen, milloin jotain voisi tapahtua.

  Käytöksen syynä olivat uhkauskirjeet, joita Antonio oli saanut jo jonkin aikaa. Sanomalehdistä leikattuja kirjaimia, pahaa enteileviä sanoja, vaatimus varsin suuresta määrästä rahaa tiettynä päivänä eräällä sivukadulla, voimakkaita virkkeitä sekä uhkaus, joka jäi erityisesti kaivertamaan ruskeahiuksisen maantiedon sijaisopettajan mieltä. Hän ei tiennyt, kuka niitä sanoja oli leikellyt, se ei ollut mahdollista.

Kuoressa ei ollut näkynyt lähettäjän nimeä, käsialaa ei ollut, ei pienintäkään vihjettä. Poliisille Antonio ei halunnut tästä sanoa, eivät poliisitkaan siitä voineet päätellä mitään. Eikä Antonio kyllä halunnut poliisiautokyytiä joka päivä töistä kotiin, se olisi mennyt naurettavuuksien puolelle.

  Pari autoa hurahti ohi. Punainen, vihreä, sininen. Antoniolla ei ollut omaa autoa - ei hän sellaista halunnut, hän oli aina ajatellut mieluummin kävelevänsä lyhyen työmatkan kotiin, ja pidemmille matkoille hän meni aina joko työkavereiden tai ystävien kyydillä, ja olivathan myös bussi ja taksi vaihtoehtoja.

Nykyään vihreäsilmä kuitenkin olisi pitänyt kovastikin siitä, jos omistaisi ajokortin ja auton, mutta ei. Parhain keino olisi vain mennä taksilla, joka maksoi liiankin paljon niin lyhyestä matkasta.

  20-vuotias käännähti kadulla, päättäen oikaista erään syrjäisemmän kadun läpi päästäkseen nopeammin kotiin. Kotona oli paljon turvallisemman tuntuista, siellä ainakin tunsi paikat hyvin - kuten myös pesäpallomailan säilytyspaikan.

Kävellessään yllättävän pimeällä kadulla - kerrostalot nousivat tummansävyisinä korkealle, estäen auringonvalon pääsyn kadulle - Antonio alkoi taas kaivaa laukkuaan. Eräässä nipussa tärkeät paperit, eräässä opettajan tehtävientarkistuskirjat, sekä kaikenlaista ylimääräistä sälää. Juuri kun mies oli kaivamassa kännykkää mustan laukun sivutaskusta, joku otti takaapäin kiinni hänen olkapäästään.

  Silloin Antonio jähmettyi, ja samassa muisti uhkauskirjeen laatiman päivämäärän sille, milloin hänen pitäisi tuoda rahoja - se oli juuri sinä päivänä. Ruskeahiuksinen ei käänny ympäri, ja yrittää rauhoittaa itseään: selän takanahan saattoi olla joku ihan hänelle tuntematon, ei mitään syytä panikoida.
   "Toitko rahat?" kuului uhkaava ääni selän takaa, ja siinä murenevat Antonion viimeisetkin toivon rippeet.

   "E-en", toisen ääni värähti, ja heti tuon sanan sanottuaan takana oleva mies pyöräytti Antonion ympäri, voidakseen katsoa ruskeahiuksista kunnolla. Mies oli naamioinut kasvonsa huivilla, joka peitti nenän ja suun, kuin joissain vanhoissa länkkärielokuvissa. Toinen piti lujasti kiinni kädellään Antonion olkapäästä. Antonio yritti peruuttaa, mutta törmäsi oitis toiseen kuin tyhjästä ilmestyneeseen mieheen.

   "Anteeksi, en kuullut sinua", mies toisti työntäessään vapaan kätensä taskuunsa, ja kaivaen sieltä jotain hopeista. Takana ollut mies peruutti, muttei kuitenkaan mennyt kauas.
   "Minulla - minulla ei ole mitään rahoja", Antonio toisti, vaikka olikin huolissaan juuri esille tulleesta puukosta, jonka mies oli asettanut hänen leukansa alle. Pieni hikikarpalo vierähti hermostuneen miehen otsalle.

  Harmaaseen takkiin, huiviin ja mustiin farkkuihin sonnustautunut mies kallisti hieman päätään, katsoen edelleen tummansinisillä silmillään suoraan Antonion smaragdinvärisiin silmiin. Tämä kohotti hieman puukkoa, valmiina iskemään. Antonion sydän hypähti kurkkuun.

  Yhtäkkiä jostain kuului huudahdus, ja puukkoa pidellyt mies horjahti, ja päästi irti Antoniosta, joka kaatui yllättyneenä maahan. Tämä ei nähnyt kunnolla yllättäen eteen tullutta hahmoa, mutta näki silti vain punertavanruskeat hiukset, ja huomiota herättävän hiuskiehkuran.

  "Häivy, tämä ei kuulu sinulle", harmaatakkinen mies kivahti saapuneelle henkilölle, joka naurahti koleahkolla äänellä.
  "Minä en välitä paskan vertaa kuuluuko tämä asia minulle", tämä tuhahti, vilkaisemattakaan takanaan olevaan, hämmentyneen näköiseen Antonioon, "en silti oikein mielelläni kattoisi kenenkään puukottavan ketään."

   Puukolla uhkaillut mies naurahti, huitaisten puukolla ruskeahiuksista päin. Poika pysäytti puukon matkan ottamalla kiinni huitaisijan ranteesta, kääntäen sitä melko kivuliaan näköisesti. Nyt Antonio näki paremmin pojan kasvot - niissä oli arpia, silmät olivat kirkkaat ja niissä oli päättäväinen katse. Pojan hiukset olivat sekaisin, ja tämän yllä oli vihreä melko repaleinen takki, jonka alla oli likaisenvalkoinen paita.

  Ennen kuin puukkotyyppi kerkesi reagoida muuta, vihreätakkinen poika löi tätä mahaan. Mies vajosi maahan, ja tämän ystävä hätkähti järkyttyneenä taaksepäin. Hetken hiljaisuus kaikui ilmassa, ja sitten kumpikin mies lähes katosi - lähtivät juoksemaan niin kovaa kuin pystyivät, ja tilanteen pelastanut poika katseli heidän peräänsä.

  "Oletko kunnossa?" poika kysyi hiljaa, katsomatta edelleenkään Antonioon, joka oli alkanut pikkuhiljaa nousta ylös. Tämä katsoi poikaa epävarmana.
  "Olen... ja kiitos."

  Ruskeahiuksinen poika käännähti ympäri, katsoen Antoniota epäuskoisena.
  "Mitä hittoa sinä anteeksi pyytelet?" tämä kysyi, kohottaen kulmakarvojaan.
  "Sinä juuri pelastit minut", Antonio vastasi yksiselitteisesti, katsoen poikaa kiitollisena. Ruskeahiuksinen ei edelleenkään näyttänyt kunnolla pitävän sitä kiittämisen arvoisena asiana, mutta jätti asian sikseen.

  Yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, poika lähti kävelemään pois.
  "Odota!" Antonio huudahti, ja poika pysähtyi.
  "Mitä?"
  "Mikä sinun nimesi on?" ruskeahiuksinen kysyi, ja hiljaisuus kajahti ilmassa.

  "Lovino. Lovino Vargas."

_____________________________________

Siinä oli. Toivottavasti virheitä ei löytynyt juurikaan, ainakin yksi kaveri tarkisti mukavasti aikamuotovirheet. Kiitos.

Shooting Star

Okei, nyt on pakko sanoa, että itse en juurikaan pidä tästä ficistä. Ei siksi, etten olisi ylpeä siitä, että onnistuin kirjoittamaan edes jotain preesensissä, ei siksi, että tämä olisi jotenkin erityisen huono. Paritus on vikana. UsUk ei tosiaankaan nappaa, en tykkää siitä parituksesta. Englanti Ranskalle ja Amerikka Valko-Venäjälle niin Tiia on iloinen. Tämä kuitenkin tuli kirjoitettua parin nimeltä mainitsemattoman henkilön pyynnöstä, ja olihan se ihan haastekin kirjoittaa jostain, mistä ei itse juurikaan tykkää. No kuitenkin, enempää UsUk ficcejä ette tältä tytöltä tule näkemään. Thank you goodbye.

_______________________________


Taivaalla välähtää jotain. Välähdys saa pienen, sinisilmäisen pojan hätkähtämään.
    "England, mikä tuo oli? Taivaalla välähti jotain!" poika kertoo oitis hermostuneena vieressään istuvalle, häntä paljon vanhemmalle vihreäsilmäiselle, joka on kyllä itsekkin laittanut merkille saman asian.
    "Tähdenlento, America", Englanti hymähtää, katsoen sitten pienempään vaaleahiuksiseen.
    "Tähdenlento? Hei, minä näin minne suuntaan se putosi, mennään etsimään sitä!" Amerikan silmissä välähtää into, joka Englannin on kylläkin oitis pyyhittävä pois, vaikkei se oikeastaan mukavaa olisikaan.
    "Ei tähteä voi saada kiinni, valitan. Emme löytäisi sitä."
    "Miksemme muka?" Amerikka vaikuttaa epäuskoiselta - hänhän näki aivan selvästi, minne äskeinen tähti oli lentänyt, miksei tähteä muka voisi löytää?

    Englanti huokaisee, vaihtaen asentoaan tammipuisella penkillä. Vihreät silmät kääntyvät taas katsomaan tummansinistä yötaivasta, jota koristivat monet, monet pienet valotäplät, tähdet.
    "Kukaan ei tiedä minne tähdet menevät - ne päättävät ihan itse suuntansa."
Amerikka, joka ei näytä omasta mielestään kyselleen tarpeeksi, kääntyy sen sijaan katsomaan Englantia. Tähdistä valtio ei vielä tiedä paljoakaan.
    "Mistä tähdenlennot syntyy? Kyllähän nuo muut pysyvät aivan paikoillaan", pienokainen esittää haastavan kysymyksensä, vilkaisten samalla jälleen taivaalle, jossa tähdet todentotta muut pysyivät kauniisti ruodussa, hievahtamattakaan. Englanti jää hetkeksi miettimään vastaustaan, hän ei ollut yleensä pohtinut noita asioita.

    "Olen joskus kuullut, että ihmisistä tulee tähtiä kun heidän aikansa on päättynyt. Kun ihminen pääsee tiensä päähän, hänestä tulee uusi tähdenlento, ja tämä pääsee valitsemaan paikkansa yötaivaalla. Lentäessään vielä paikoilleen, tähti voi toteuttaa toiveen."
     "Toteuttaa toiveen?" Amerikka tarrautuu oitis omasta mielestään kiinnostavimpaan asiaan Englannin tarinassa, mikä oli kyllä aivan oletettavaa.
     "Niin", Englanti kuittaa, "kun näkee tähdenlennon, saa toivoa jotain. Valitettavasti nyt on kyllä melko myöhäistä toivoa siltä äskeiseltä tähdenlennolta mitään."

  Amerikka mutristaa huuliaan, katsoen sitten tiukasti taivasta. Valtio on päättänyt näköjään nähdä uuden tähdenlennon, vaikka mikä olisi, hänhän haluaa toivoa jotain.
     "England, mitä sinä toivoisit tähdeltä, kun näkisit tähdenlennon?" pieni kysyy, katsoen sivusilmällä Englantiin, uskaltamatta kuitenkaan kääntää katsettaan taivaasta.
     "En oikeastaan tiedä", Englannin äänensävy muuttuu mietteliääksi. Hän ei tosiaankaan ollut ajatellut mitä toivoisi, jos vielä toisen tähdenlennon näkisi. Äskeinen lento oli mennyt lähinnä Amerikalle selittämiseen.

      "Minä ainakin aion toivoa, että voisin vielä asua kanssasi kaaauan", Amerikka sanoo hiljaa, ja Englannin sydän muuttuu sulaksi vahaksi.

---

   Niin vuodet kuluvat, mutta ilma onkin nyt aivan samanlainen kuin tuona iltana - muutoksen voi kuitenkin nähdä helposti.
       "England! Minä näin tuolla ulkona ufon, ihan varmana näin!"
Innostunut ääni kiirii nopeasti tympääntyneen britin korviin. Jokin saa hänet kuitenkin nousemaan ylös penkiltä, kävellen jo hänestä helposti ohi kasvaneen Amerikan luo.
      "Pienenäkin sinä olit viisaampi, America", brittiläis-aksenttinen huokaisee, katsoen itsekin sitten taivaalle.
      "Se oli tähdenlento, enkös minä tämän joskus kauan sitten selittänytkin?"

Amerikka katsoo hetken aikaa Englantia kummissaan, ja sitten valtion kasvoille leviää ymmärrys.
    "Kai se sitten oli tähti, se vain näytti ufolta. Mutta usko pois, minä silti esitin sille toiveen!"
    "Esitit ufolle toiveen?" Englannin ääni on epäuskoinen. Miksi Amerikka - vaikka tätä ei kyllä älyllisillä lahjoilla oltu siunattukaan - esittäisi ufolle toiveen?
    Kun Amerikka ei vastaa mitään, Englanti päättää itse jatkaa.
    "Mitä toivoit?"

    "Toivoin..." Amerikka mutisee, yrittäen olla katsomatta Englantiin, "toivoin... Toivoin että asuisin vielä kanssasi. Kun, onhan se nyt aika yksinäistä asua itsekseen isossa talossa."
    Vaikka Englanti ei koskaan haluaisi myöntää sitä, hän huomaa taas pienen syyllisyyden pistoksen sisällään. Ei, ei tässä näin pitänyt käydä, ei hänen pitänyt potea syyllisyyttä - Amerikka on aikuinen, kyllähän tämä nyt saa asua omillaan!
    "... Kiitos, America", vihreäsilmäinen mutisee hiljaisella äänellä, ja pahin asia, mitä hän edes on pelännyt, alkaa tehdä tuloaan - silmäkulmaa kirveltää ja kurkkuun nousee pala.

    "... England, itketkö sinä?"
Amerikan ääni on varovainen, tämä varoo sanomasta mitään väärää. Englanti kääntää katseensa poispäin toisesta, pyyhkien samalla mahdollisimman huomaamattomasti pienen kristallinkirkkaan pisaran pois poskeltaan. Yhtäkkiä hän kuitenkin tuntee käden olkapäällään.
    "England..."
    Tällä kertaa Amerikka saakin yllättyä kovasti, kun Englanti yhtäkkiä kääntyy ja rutistaa toista kovaa, kuin ei olisi aikomustakaan päästää irti.
    "Idiootti", Englanti mutisee, katsomatta edes Amerikkaan. Amerikkalaisen kasvoille ilmestyy hymyntapainen tämän vastatessa halaukseen, mutta ei sano mitään.
  
  Ehkä tähti vielä jonain päivänä voikin toteuttaa tuon toiveen.

______________________________

Siinä teille.

That I Left Unspoken

Ensimmäinen päivitys. Kirjoitin tänään erään kauniin laulun inspiroimana ficin, jossa ei mainita hahmojen nimiä - siihen voi ajatella minkä parituksen haluaa. Itse ajattelin sen hahmoiksi Francisin, Alfredin sekä Arthurin, mutta siihen voi ajatella muitakin. Inspiroinut laulu oli Rascal Flattsin What hurts the most, erittäin kaunis kappale, joka sopi kuin nakutettu tähän ficciin. Tämä tuli kirjoitettua samalla, kun puhuin erään ystävän kanssa UsUkista ja FrUkista, ja samalla toisen ystävän kanssa Spamanosta... Varmaan ne puheet ensimmäisen ystävän kanssa innoittivat tähän tuotokseen, olkaa hyvä. Voitte vaikka kuunnella kyseisen inspiroineen kappaleen kuunnellessanne tätä, minäkin kuuntelin sitä samalla kun kirjoitin.

____________________________________________________________________

  I can take the rain on the roof of this empty house
  That don't bother me
  I can take a few tears now and then just let them out
   I'm not afraid to cry
   Every once in a while

    "Tämä taitaa olla vain pelkurimainen tapa kertoa asioista. Kirje. Mutta toisaalta, parempi tämäkin kuin ei mitään. Minun on saatava tämä asia pois vaivaamasta mieltäni. Ehkä et edes lue tätä kirjettä huomattuasi nimeni kuoren yläreunassa, mutta toivon, että luet tästä eteenpäin. Se on melko yksinkertainen pyyntö, ja toivon, että tässä asiassa tekisit niin." 

 Even though going on with you gone still upsets me
  There are days every now and again
  I pretend I'm okay
    But that's not what gets me

     "En halua tästä kirjeestä liian kliseistä. En viitsi täyttää tätä paperia kertomalla asioista, joita et ikinä ottaisi minun sanomanani todesta. Mieluummin haluaisin vain kirjoittaa asiasta, josta et tietenkään ole kanssani koskaan puhunut. Emmehän melkein koskaan ole puhuneet mitenkään kovin vakavasti. Yleensä se on vain mennyt piikittelyksi ja siitä loukkaavien asioiden heittelyksi, ja se ei ole mukavaa."

What hurts the most
  Was being so close
 And having so much to say
  And watching you walk away

       "Olen nähnyt, miten iloinen olet hänen kanssaan. Iloinen sillä tavalla, mitä et ole varmaan koskaan minun seurassani ollut. Olen oikeastaan iloinen - aito hymysi on kaunista katsottavaa, vaikka et sitä minulle suonutkaan sellaisena. Olen tajunnut jotain - olet onnellinen hänen seurassaan, ja olen oppinut hyväksymään asian."

And never knowing
What could have been
 And not seeing that loving you
  Is what I was tryin' to do


      "Toivon, että vastaisuudessakin hänen seuransa on sinulle yhtä onnellista aikaa kuin nykyään. Itse en ole varma, mitä minun oikein pitäisi tehdä. En voi muuttaa tunteitani, vaikka olenkin oppinut hyväksymään, ettet pidä minusta, niin kuin minä sinusta. Mutta hei, elämme maailmassa, jossa on aina mahdollista päästä eteenpäin. Vaikka ajatukseni eivät muuttuisikaan, on silti hyvin mahdollista, että pääsen tästä yli." 

Getting up, getting dressed
 Livin' in this regret
 But I know if I could do it over

"Sanat loppuvat kesken. Minulla oli aina jotain sanottavaa, mutta tärkeimpiä asioita en saanut sanottua."

I would trade, give away 
 All the words that I saved in my heart
 That I left unspoken

___________________________

Olisin laittanut tähän jonkun sopivan kuvan, jos sellainen olisi. Nyt ei vain löydy, mutta tulevaisuudessa tulen laittamaan aina kirjoitetusta parituksesta kuvan ellei kaksi.