perjantai 30. joulukuuta 2011
VAROITUS
Tämä on ihan varoitus teitä ajatellen, mulla on joku täydellisen hyvä inspiraatio... angstisiin ficceihin. pystytte odottamaan Jeanne d'Arcia ainakin, ja täältä voi tulla ihan jotain muutakin... mutta joo, tällä hetkellä on liian angstificcifiilis mihinkään muuhun.
maanantai 19. joulukuuta 2011
... lyö tyhjää
mmoi ::___:: viime päivät mulla on lyönyt ihan tyhjää oneshotteja koskien, ei pienintäkään ideaa mistä kirjoittaa. KERTOKAA MULLE MISTÄ KIRJOTAN siis ehdotuksia saa laittaa kommentteihin! parituksia, aiheita, jotain. tavoitteenahan mulla on, että saisin jouluaatoks jonkun jouluisen ficin, mutta tätä menoa siitä ei tuu oikein mitään.
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Ylpeänä voi kantaa pukuaan
Okei, myönnän - tää tuntuu tökkivän ihan kauheesti :c en tiiä teidän mielipiteitä, mut tää on vaa jotenki outo... mutta toi biisi inspas nii hienosti ku pari päivää sitten tän kirjotin
_________________________________________________
Kello oli varmaan ainakin kymmenen illalla, kun Elizabetan katse iskostui eräässä nurkassa lojuvaan paperipussiin - tarkemmin ajatellen, se sama paperipussi oli lojunut siinä jo varmaan vaikka kuinka kauan, ja olikohan siitä jopa puoli vuotta kun Elizabeta oli edes saanut sen pussin. Ruskeahiuksinen, vihreäsilmäinen nainen ei edes muistanut sen paremmin, mitä pussissa oli, joten uteliaisuus otti vallan. Unkarilainen laski kädessään olleen kirjan pöydälle, ja suuntasi askeleensa kohti paperipussia. Se oli melko suuri, ja kun tarkkaan katsoi, siellä näkyi selvästi jotain punaista. Elizabetan otsat rypistyivät tämän nostaessa pussin ylös.
Pussissa näkyi kiiltävän punaista kangasta, jossa oli pieniä monimutkaisen näköisiä kuvioita. Hämmentyneenä nainen nosti tuon asian ylös, ja vasta hetken kuluttua tiedosti sen olevan pitkä, eleganttinen mekko. Mekossa ei ollut olkaimia, sen helmoissa oli paljon koristeluja, mutta silti se näytti kauniin yksinkertaiselta. Pieni hymy levisi unkarilaisnaisen kasvoille tämän muistaessa, keneltä tämäkin oli saatu, ja mekon väri ei voisi olla yhtään parempi. Se oli yhtä aikaa sekä haikea, että onnellinen hetki - pian kuitenkin haikeus otti enimmän vallan, ja unkarilainen puri huultaan.
"Hiljaisen huokauksen myötä kesken askareensa jää
Muistaen miehen sen, jolta lahjakangas oli tää
Ylpeänä voi kantaa pukuaan, sen sai hän kerran rakkaaltaan"
Ei kestänyt kauaakaan, kun Elizabeta oli ujuttanut mekon päälleen, ja katseli nyt itseään peilistä. Se oli kuin suunniteltu hänelle, istui täydellisesti, ja näytti unkarilaisen omastakin mielestä varsin hyvältä hänen päällään. Asun kauneuden olisi kuitenkin kruunannut sen, jos sen kantajan päällä olisi ollut edes jotain hymyntapaista, tai edes jos naisella olisi iloiset silmät. Nyt vihreät silmät olivat kuitenkin hiukan lasittuneen näköiset, ja huuletkaan eivät olleet kaartuneet minkäänmoiseen hymyyn. Muistot - kivuliaat, eivät mukavat - olivat vallaneet ajatukset, joilta Elizabeta oli jo jonkin aikaa onnistunut pysymään piilossa.
"Pukeutuu hän preussinpunaiseen, päivään menneeseen
Nyt antaa muiston tuon kuljettaa, niin kauas eiliseen,
Jälleen vierelleen, armaansa hetkeksi saa"
Elizabeta ei ollut nähnyt Gilbertiä vuosikymmeniin - ja mitä hän muisti, viimeisinkään tapaaminen ei ollut lähelläkään mukavaa, sydämellistä eikä ystävällistäkään. Riitelyä sekin oli ollut, ja silloin ainakin unkarilainen oli vasta sen tapaamisen jälkeen tajunnut, että oli saattanut loukata toista pahastikin - jälkeenpäin katuminen on paljon helpompaa, sitä ei itse riitatilanteessa välttämättä tiedosta. Nyt kuitenkin Gilbert oli ollut vuosia jossain muualla, ei Elizabeta edes tiennyt missä. Kun nainen istui vaisuna sohvalle, mekko laskeutui sulavana kuin punaisena virtaava lähde.
"Jokaisen lupauksen nainen taas näin mieleen palauttaa
Kaiken sen hellyyden jonka nuori sydän antaa saa
Ylpeänä voi kantaa pukuaan sen sai hän kerran rakkaaltaan."
Hyviä hetkiä ei edes ollut ollut kovinkaan paljoa, mutta ne olivat silti enemmänkin kuin muistettavan arvoisia. Hetket silloin, kun Elizabeta oli Gilbertin luona, sekä toisin päin. Hiukan salaisen tuntuiset tapaamiset puistossa, sekä eläintarhassa, jossa he olivat nähneet albiinojäniksen, joka oli huvittanut Elizabetaa kovasti. Ne hetket olivat hyviä, vaikka riitoja mahtui paljon enemmän kuin mitä unkarilainen edes oli toivonut. Gilbertin kanssa olisi niin helposti voinut myös olla aivan sopuisasti, ja ehkä heidän välinsä olisivat olleet muidenkin seurassa paljon lämpimämmät, mutta jokin siinä vain oli tökkinyt. Huokaus karkaa unkarilaisen suusta, ja tämä peittää kasvonsa käsillään. Jos hän ei olisi tehnyt niin, muutama kyynel olisi pudonnut suoraan preussinpunaiselle mekolle.
"Pukeutuu hän preussinpunaiseen, vanhaan kankaaseen
Taas saa kyyneleet hukuttaa, ei tarkoitettukaan sitä jatkumaan
Punaista preussin on vaan"
Hetken kuluttua Elizabeta ei enää yrittänytkään estää itseään - kun hän otti kätensä pois kasvojensa edestä, kyyneleet vain jatkoivat virtaamistaan, putoillen vanhan tuntuiselle mekolle kuin vesisade. Unkarilaisen katse käväisi taas vanhassa paperipussissa, jonka sivussa hän huomasi pienen tekstinpätkän.
"From Awesome me, to more Awesome you."
"Ylpeänä voi kantaa pukuaan sen sai hän kerran rakkaaltaan."
__________________________________________
_________________________________________________
Kello oli varmaan ainakin kymmenen illalla, kun Elizabetan katse iskostui eräässä nurkassa lojuvaan paperipussiin - tarkemmin ajatellen, se sama paperipussi oli lojunut siinä jo varmaan vaikka kuinka kauan, ja olikohan siitä jopa puoli vuotta kun Elizabeta oli edes saanut sen pussin. Ruskeahiuksinen, vihreäsilmäinen nainen ei edes muistanut sen paremmin, mitä pussissa oli, joten uteliaisuus otti vallan. Unkarilainen laski kädessään olleen kirjan pöydälle, ja suuntasi askeleensa kohti paperipussia. Se oli melko suuri, ja kun tarkkaan katsoi, siellä näkyi selvästi jotain punaista. Elizabetan otsat rypistyivät tämän nostaessa pussin ylös.
Pussissa näkyi kiiltävän punaista kangasta, jossa oli pieniä monimutkaisen näköisiä kuvioita. Hämmentyneenä nainen nosti tuon asian ylös, ja vasta hetken kuluttua tiedosti sen olevan pitkä, eleganttinen mekko. Mekossa ei ollut olkaimia, sen helmoissa oli paljon koristeluja, mutta silti se näytti kauniin yksinkertaiselta. Pieni hymy levisi unkarilaisnaisen kasvoille tämän muistaessa, keneltä tämäkin oli saatu, ja mekon väri ei voisi olla yhtään parempi. Se oli yhtä aikaa sekä haikea, että onnellinen hetki - pian kuitenkin haikeus otti enimmän vallan, ja unkarilainen puri huultaan.
"Hiljaisen huokauksen myötä kesken askareensa jää
Muistaen miehen sen, jolta lahjakangas oli tää
Ylpeänä voi kantaa pukuaan, sen sai hän kerran rakkaaltaan"
Ei kestänyt kauaakaan, kun Elizabeta oli ujuttanut mekon päälleen, ja katseli nyt itseään peilistä. Se oli kuin suunniteltu hänelle, istui täydellisesti, ja näytti unkarilaisen omastakin mielestä varsin hyvältä hänen päällään. Asun kauneuden olisi kuitenkin kruunannut sen, jos sen kantajan päällä olisi ollut edes jotain hymyntapaista, tai edes jos naisella olisi iloiset silmät. Nyt vihreät silmät olivat kuitenkin hiukan lasittuneen näköiset, ja huuletkaan eivät olleet kaartuneet minkäänmoiseen hymyyn. Muistot - kivuliaat, eivät mukavat - olivat vallaneet ajatukset, joilta Elizabeta oli jo jonkin aikaa onnistunut pysymään piilossa.
"Pukeutuu hän preussinpunaiseen, päivään menneeseen
Nyt antaa muiston tuon kuljettaa, niin kauas eiliseen,
Jälleen vierelleen, armaansa hetkeksi saa"
Elizabeta ei ollut nähnyt Gilbertiä vuosikymmeniin - ja mitä hän muisti, viimeisinkään tapaaminen ei ollut lähelläkään mukavaa, sydämellistä eikä ystävällistäkään. Riitelyä sekin oli ollut, ja silloin ainakin unkarilainen oli vasta sen tapaamisen jälkeen tajunnut, että oli saattanut loukata toista pahastikin - jälkeenpäin katuminen on paljon helpompaa, sitä ei itse riitatilanteessa välttämättä tiedosta. Nyt kuitenkin Gilbert oli ollut vuosia jossain muualla, ei Elizabeta edes tiennyt missä. Kun nainen istui vaisuna sohvalle, mekko laskeutui sulavana kuin punaisena virtaava lähde.
"Jokaisen lupauksen nainen taas näin mieleen palauttaa
Kaiken sen hellyyden jonka nuori sydän antaa saa
Ylpeänä voi kantaa pukuaan sen sai hän kerran rakkaaltaan."
Hyviä hetkiä ei edes ollut ollut kovinkaan paljoa, mutta ne olivat silti enemmänkin kuin muistettavan arvoisia. Hetket silloin, kun Elizabeta oli Gilbertin luona, sekä toisin päin. Hiukan salaisen tuntuiset tapaamiset puistossa, sekä eläintarhassa, jossa he olivat nähneet albiinojäniksen, joka oli huvittanut Elizabetaa kovasti. Ne hetket olivat hyviä, vaikka riitoja mahtui paljon enemmän kuin mitä unkarilainen edes oli toivonut. Gilbertin kanssa olisi niin helposti voinut myös olla aivan sopuisasti, ja ehkä heidän välinsä olisivat olleet muidenkin seurassa paljon lämpimämmät, mutta jokin siinä vain oli tökkinyt. Huokaus karkaa unkarilaisen suusta, ja tämä peittää kasvonsa käsillään. Jos hän ei olisi tehnyt niin, muutama kyynel olisi pudonnut suoraan preussinpunaiselle mekolle.
"Pukeutuu hän preussinpunaiseen, vanhaan kankaaseen
Taas saa kyyneleet hukuttaa, ei tarkoitettukaan sitä jatkumaan
Punaista preussin on vaan"
Hetken kuluttua Elizabeta ei enää yrittänytkään estää itseään - kun hän otti kätensä pois kasvojensa edestä, kyyneleet vain jatkoivat virtaamistaan, putoillen vanhan tuntuiselle mekolle kuin vesisade. Unkarilaisen katse käväisi taas vanhassa paperipussissa, jonka sivussa hän huomasi pienen tekstinpätkän.
"From Awesome me, to more Awesome you."
"Ylpeänä voi kantaa pukuaan sen sai hän kerran rakkaaltaan."
__________________________________________
torstai 1. joulukuuta 2011
Suklaatähtiä ja Minttupusuja
hoho sain kirjotettuu tällaista sitten tällä kertaa (= En olekaan ennen LietPolia kirjoitellut, joten tämä oli ainakin hiukan haastavaa. Kiitos Lauralle, että luopui ideasta jota ei itse osannut toteuttaa - ja oli saanut idean joltain toiselta itsekin - mutta kyllä tämä varmaan ihan ookoosti ainakin mun mielestä onnistui.
__________________________________________________________
Puolan mielestä se, että Liettua oli lähtenyt vielä jouluaattonakin jonnekin, oli täysin kohtuutonta. Kyllähän nyt jouluaattona piti kotona olla, varsinkin jos seurana oli niin hyvää porukkaa kuin Puola. Nyt kuitenkin puolalainen löysi itsensä yksin kotoa, ja vaikka Liettuan koti oli täysin jouluisasti koristeltu - vieläpä Suomen antamien vinkkien mukaan - niin jokin joulufiilis tästä puuttui. Jotain olisi tehtävä sen kohentamiseksi.
"Tää on siis niinku totaalisen mälsää", vaaleahiuksinen valtio tuhahti itsekseen, nousi punaisin ja vihrein huovin koristellulta sohvalta ja vilkaisi ulos. Ulkona oli mukavasti lunta, ei ehkä niin paljoa kuin Suomen luona heidän vieraillessaan sieltä - Liettua oli saanut auttaa Puolan ylös lumikasasta johon toinen oli uponnut vyötäisiään myöten hypättyään sinne korkealta lumikummulta - mutta kuitenkin sopivasti. Maata peitti valkoinen kerros, ja hiukan kauempana oli Puolan ja Liettuan taiteilema lumiukko, jonka kädessä oli ruskea keppihevonen.
Puolalaisen katse siirtyi kohti pöydällä lepäävää läppäriä, ja mikäpä siinä - eihän tässä muutakaan tekemistä kai ollut? Nopeasti valtio nappasi Liettuan harmaan läppärin - jonka kannessa oli oikeastaan pinkkejä täpliä, koska Puolan mielestä läppäri oli ollut aivan liian tylsä - ja avasi sen. Kone avautui hyvin nopeasti, koska aina jos siihen tuli pieniäkin ongelmia niin Liettua joko pyysi Virolta apua tai suurempien ongelmien tullessa kävin tuon luona. Ja virolainenhan osasi totta kai korjata sellaiset ongelmat, kun ei mitään vakavaa koneeseen ollutkaan tullut.
Pian ruudulle ilmestyi hakuohjelma, ja hetken aikaa Puola mietti, mitä hän etsisi. Sitten idea syntyi - hänellähän ei ollut vielä kovin hyvää joululahjaa Liettualle, vaikka kyllähän hän nyt jotain olisi keksinyt jos tiukat paikat olisi tullut. Illallahan vasta lahjat avattaisiin, kunhan Suomi vain kävisi tuomassa itsekin muutaman lahjan. Ruudulle ilmestyi tiheään tahtiin tekstiä, jota Puolan oli kyllä korjailtava pienesti kirjoitusvirheiden takia, mutta kyllä se pian oli siinä virheettömänäkin.
"Suklaan valmistusohjeet", Puola toisti itsekin kirjoittamansa sanat, ja klikkasi sanaa "hae". Läppärin suurehkolle ruudulle ilmestyi luonnollisestikin vaikka kuinka paljon hakusanoja, mutta puolalainen valitsi vain ensimmäisen vaihtoehdon, joka oli kuitenkin vesiperä. Siinä vain kysyttiin itsekin, kuinka suklaata valmistetaan. Takapakkia, ja toinen vaihtoehto - täydellistä, nyt oli löytynyt hyvät, sekä yksinkertaiset, ohjeet, joilla kuuluisi syntyä suklaata.
Vaaleatukka lähes hypähti ylös sohvalta, nosti kannettavan ja laittoi sen keittiön sivupöydälle. Siitä ohjeita olisi kätevä seurata, samalla kun hän itse tekisi suklaata niiden ohjeiden mukaan. Ongelma kuitenkin löytyi - Puola ei ollut ikinä valmistanut mitään sellaista omin päinsä. Optimistinen puolalainen oli, ainahan hän - kerta se ensimmäinenkin.
"50-100 g sokeroimatonta kaakaojauhetta", vaaleatukka luki ensimmäisen lauseen ohjeista, ja muisti Liettuan antaman vinkin - tai pikemminkin ohjeen: kerää ensin kaikki tarvittava pöydälle, ettei kesken ruuanvalmistuksen tarvitse kiirehtiä hakemaan milloin mitäkin. Ylpeänä muististaan Puola säntäsi kaapin luo, ja avasi sen.
"Sokeroimatonta, sokeroimatonta, miks siinä ei muka sais niinku olla sokeria?" puolalainen tuhahti itsekseen, ja päätti silti itse ottaa sokeroidun kaakaojauhon. Eihän tässä mitään terveysfriikkejä olla, ja sokerinhan pitäisi olla terveellistä - Puolahan oli kuullut että sokeria saadaan kasveista, ja eivätkö muka kasvikset ole terveellisiä?
No niin, kaakaojauhe oli hommattu. Seuraavaksi tarvittaisiin pöydälle myös sokeria, maitoa ja voita, ja siinä olikin kaikki tarvittava. Kuulostipa helpolta, eivätkä ohjeetkaan olleet pitkät!
Puola kipaisi hakemassa jääkaapista maidon ja voin, sekä otti samasta kaapista josta oli ottanut kaakaojauheenkin, niin myös sokerin. Nyt kaikki tarvittava löytyi pöydältä, ja puolalainen tunsi ylpeyttä noudattaessaan Liettuan antamia vihjeitä - yleensähän Liettua teki ruuat kun Puola oli kylässä, eikä edes päästänyt vaaleatukkaa koskemaan sormellakaan hellaan. Kirjaimellisesti.
"Vesi kiehumaan suurempaan kattilaan..." ohjeiden seuraava osa kuului, ja sekin onnistuisi melko helposti. Puola otti kaapista suurehkon kattilan, täytti sen vedellä ja tökkäsi hellalle. Vasta viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin tajusi, että varmaan hella pitäisi myös laittaa päälle.
"Pienempi kattila kiehuvan veden päälle, mitä järkeä täs niinku on!?" Puola mutristi huuliaan, mutta päätti kuitenkin totella ohjeita, kyllä ne kai nyt oikeassa olisivat. Tämä nappasi hiukan tuota äskeistä kattilaa pienemmän kattilan ja asetti sen jo hiljalleen kiehumaan alkaneen veden päälle.
"Lisää ainekset kattilaan sulamaan."
Puola otti ensin maidon, ja muisti sitten vasta katsoa paljonko sitä edes tarvitsi laittaa. Yksi desilitra. Puolalainen oli jo melkein kaatamassa maitoa suoraan purkista kattilaan, mutta tajusi sitten että ei voisi mitenkään tietää, paljonko desilitra olisi. Pienen etsinnän tuloksena löytyi kuitenkin mittauskulho, jonka Liettua oli joskus ostanut aivan Puolaa ajatellen. Maidon jälkeen lisättiin vielä sata grammaa voita, kompromissina 75 grammaa kaakaojauhetta sekä 4 desilitraa sokeria. Sokerista puolalainen oli tietenkin ottanut ohjeessa lukeneesta "2-4 desilitrasta" sen suurimman määrän, makeanperso kun oli.
Kun ainekset vielä sulivat, Puola huomasi että pian tarvittaisiin muotteja, joihin suklaat kaadettaisiin. Minkälaisia muotteja tähän muka tarvittaisiin!? Sitä ei ohjeissa kerrottu. Jotenkin silmään sattui pistämään oranssi jääpalamuotti, ja siitä syntyikin idea.
Pienen hetken kuluttua, kun ainekset olivat sulaneet kattilassa, muotoutunut massa oli kipattu yllättävänkin siististi jääpalamuotteihin - tästähän tulisi tähtien muotoisia suklaapaloja, hihi. Puola laittoi syntyneet neljä jääpalamuotillista - joihin siis mahtui aina yksitoista suklaatähteä - jääkaappiin, ja katsoi sitten keittiötä.
Kattila oli suklaassa. Sokeria lojui pöydillä. Maito lojui kaatuneena, mutta onneksi se oli kuitenkin käytetty loppuun suklaan valmistuksessa, tiskipöydän lähellä. Tietokone oli siirretty turvaan kauemmaksi. Voi oli aivan hellan vieressä, eikä hellaa oltu vieläkään sammutettu. Ohops.
Jotenkin Puola sai kuitenkin siivottua jälkensä mahdollisimman hyvin; no, niin hyvin kuin osasi. Kymmenessä minuutissa pöydälle pudonneet sokerit oli putsattu tiskialtaaseen, maitopurkki oli heitetty roskiin ja hella sammutettu. Voi oli sulanut hieman, mutta kyllähän se jääkaapissa kovettuisi, eikö niin? Sitten puolalaisen katse siirtyi ongelmallisempaan osioon - suklaiseen kattilaan. Vaaleahiuksinen veti syvään henkeä, katsaisi onnettomana vielä tällä hetkellä puhtaita ja kuivia käsiään, mutta siirtyi sitten kattilan luo.
Muutaman tunnin kuluttua - kattilan ollessa putipuhdas, varmasti se oli puhdas kun Puola oli käyttänyt siihen varmaan puoli pullollista astianpesuainetta - puolalainen makoili sohvalla, ja nyt hän vain odotti Liettuan tulevan jo kotiin. Toinen sanoi käyvänsä asioilla, mutta eihän sellaista nyt saisi jouluaattona tehdä, varsinkin jos siinä tapauksessa jättäisi ystävänsä ihan yksin kotiin. Toisaalta suklaan tekeminen oli ollut varsin hyvä idea, ja hyvä asia oli että Liettua ei ollut näkemässä sitä - se olisi hyvä yllätys.
Puola nappasi minttupastillirasian pöydältä ja nakkasi yhden kirkkaan pastillin suuhunsa. Samaan aikaan ovelta kuului askelia, ja kuin yli-innokas koiranpentu puolalainen säpsähti pystyyn sohvalla, nähdäkseen juuri Liettuan tulevan ovesta sisään melko ison ostoskassin kanssa.
"Liet~!" vaaleahiuksinen huudahti, hypähti sohvalta ja riensi halaamaan liettualaista, joka horjahti kassinsa kanssa ja yritti nyt vain pysyä pystyssä - kuitenkin ruskeahiuksisen kasvoilla viipyili myös selvä hymy.
"En minä kauaa ollut poissa", tämä sanoi heti kun Puola oli päästänyt irti, vaikka siinä olikin mennyt varmaan puoli minuuttia.
"Jouluaattona minuutit voi laskee siis niinku melkei tunneiks", Puola tuhahti, vaikka hymyili itsekin samalla.
"Hei, arvaa mitä, arvaa mitä, arvaa mitä!" tämä hoki innoissaan, ja veti samalla Liettuaa sisemmäs taloon, vaikka toisella oli edelleen vihreävalkoinen pipo päässä ja takki ympärillä. Liettualaisen katse oli epäluuloinen, ja tämä tarkisteli asuntoa kuin siellä voisi olla pommi johonkin nurkkaan piilotettuna. Kyllä hän toki tiesi, ettei Puola nyt ihan niin pitkälle menisi, mutta kuitenkin.
"Katso siis jääkaappiin", Puola hymyili suu korvissa, ja työnsi Liettuaa lähemmäs jääkaappia. Liettua kohotti hieman epäluuloisena jälleen kulmiaan, mutta avasi sitten kuitenkin pientä ärsyttävää ääntä pitävän oven, ja pakko sanoa - se oli täydellinen yllätys hänelle. Liettualainen nosti yhden suklaamuoteista jääkaapista, ja katsoi niitä hetken aikaa.
"... Ihan itsekö sinä nämä teit?" olivat ensimmäiset sanat, jotka ruskeahiuksiselta sitten suusta pääsivät. Puola nosti kätensä puuskaan, ja tuhahti myöntävän vastauksensa.
"Maista niitä, mä en ees tiedä niinku minkä makusii ne siis on", puolalainen kuitenkin kehotti, ja tokihan Liettua irrotti - hieman vaikeasti - jääpalamuotista yhden suklaatähden. Se oli oikeastaan kivan muotoinen, kuin joulutähti.
"Oota", Puola sittenkin vielä keskeytti, ja kun Liettua kääntyi katsomaan toista, vaaleahiuksinen suikkasi varmasti mintulta tuoksuvan ja maistuvan pusun liettualaisen huulille.
"Siis niinku hyvää joulua~!"
__________________________________________________________
Puolan mielestä se, että Liettua oli lähtenyt vielä jouluaattonakin jonnekin, oli täysin kohtuutonta. Kyllähän nyt jouluaattona piti kotona olla, varsinkin jos seurana oli niin hyvää porukkaa kuin Puola. Nyt kuitenkin puolalainen löysi itsensä yksin kotoa, ja vaikka Liettuan koti oli täysin jouluisasti koristeltu - vieläpä Suomen antamien vinkkien mukaan - niin jokin joulufiilis tästä puuttui. Jotain olisi tehtävä sen kohentamiseksi.
"Tää on siis niinku totaalisen mälsää", vaaleahiuksinen valtio tuhahti itsekseen, nousi punaisin ja vihrein huovin koristellulta sohvalta ja vilkaisi ulos. Ulkona oli mukavasti lunta, ei ehkä niin paljoa kuin Suomen luona heidän vieraillessaan sieltä - Liettua oli saanut auttaa Puolan ylös lumikasasta johon toinen oli uponnut vyötäisiään myöten hypättyään sinne korkealta lumikummulta - mutta kuitenkin sopivasti. Maata peitti valkoinen kerros, ja hiukan kauempana oli Puolan ja Liettuan taiteilema lumiukko, jonka kädessä oli ruskea keppihevonen.
Puolalaisen katse siirtyi kohti pöydällä lepäävää läppäriä, ja mikäpä siinä - eihän tässä muutakaan tekemistä kai ollut? Nopeasti valtio nappasi Liettuan harmaan läppärin - jonka kannessa oli oikeastaan pinkkejä täpliä, koska Puolan mielestä läppäri oli ollut aivan liian tylsä - ja avasi sen. Kone avautui hyvin nopeasti, koska aina jos siihen tuli pieniäkin ongelmia niin Liettua joko pyysi Virolta apua tai suurempien ongelmien tullessa kävin tuon luona. Ja virolainenhan osasi totta kai korjata sellaiset ongelmat, kun ei mitään vakavaa koneeseen ollutkaan tullut.
Pian ruudulle ilmestyi hakuohjelma, ja hetken aikaa Puola mietti, mitä hän etsisi. Sitten idea syntyi - hänellähän ei ollut vielä kovin hyvää joululahjaa Liettualle, vaikka kyllähän hän nyt jotain olisi keksinyt jos tiukat paikat olisi tullut. Illallahan vasta lahjat avattaisiin, kunhan Suomi vain kävisi tuomassa itsekin muutaman lahjan. Ruudulle ilmestyi tiheään tahtiin tekstiä, jota Puolan oli kyllä korjailtava pienesti kirjoitusvirheiden takia, mutta kyllä se pian oli siinä virheettömänäkin.
"Suklaan valmistusohjeet", Puola toisti itsekin kirjoittamansa sanat, ja klikkasi sanaa "hae". Läppärin suurehkolle ruudulle ilmestyi luonnollisestikin vaikka kuinka paljon hakusanoja, mutta puolalainen valitsi vain ensimmäisen vaihtoehdon, joka oli kuitenkin vesiperä. Siinä vain kysyttiin itsekin, kuinka suklaata valmistetaan. Takapakkia, ja toinen vaihtoehto - täydellistä, nyt oli löytynyt hyvät, sekä yksinkertaiset, ohjeet, joilla kuuluisi syntyä suklaata.
Vaaleatukka lähes hypähti ylös sohvalta, nosti kannettavan ja laittoi sen keittiön sivupöydälle. Siitä ohjeita olisi kätevä seurata, samalla kun hän itse tekisi suklaata niiden ohjeiden mukaan. Ongelma kuitenkin löytyi - Puola ei ollut ikinä valmistanut mitään sellaista omin päinsä. Optimistinen puolalainen oli, ainahan hän - kerta se ensimmäinenkin.
"50-100 g sokeroimatonta kaakaojauhetta", vaaleatukka luki ensimmäisen lauseen ohjeista, ja muisti Liettuan antaman vinkin - tai pikemminkin ohjeen: kerää ensin kaikki tarvittava pöydälle, ettei kesken ruuanvalmistuksen tarvitse kiirehtiä hakemaan milloin mitäkin. Ylpeänä muististaan Puola säntäsi kaapin luo, ja avasi sen.
"Sokeroimatonta, sokeroimatonta, miks siinä ei muka sais niinku olla sokeria?" puolalainen tuhahti itsekseen, ja päätti silti itse ottaa sokeroidun kaakaojauhon. Eihän tässä mitään terveysfriikkejä olla, ja sokerinhan pitäisi olla terveellistä - Puolahan oli kuullut että sokeria saadaan kasveista, ja eivätkö muka kasvikset ole terveellisiä?
No niin, kaakaojauhe oli hommattu. Seuraavaksi tarvittaisiin pöydälle myös sokeria, maitoa ja voita, ja siinä olikin kaikki tarvittava. Kuulostipa helpolta, eivätkä ohjeetkaan olleet pitkät!
Puola kipaisi hakemassa jääkaapista maidon ja voin, sekä otti samasta kaapista josta oli ottanut kaakaojauheenkin, niin myös sokerin. Nyt kaikki tarvittava löytyi pöydältä, ja puolalainen tunsi ylpeyttä noudattaessaan Liettuan antamia vihjeitä - yleensähän Liettua teki ruuat kun Puola oli kylässä, eikä edes päästänyt vaaleatukkaa koskemaan sormellakaan hellaan. Kirjaimellisesti.
"Vesi kiehumaan suurempaan kattilaan..." ohjeiden seuraava osa kuului, ja sekin onnistuisi melko helposti. Puola otti kaapista suurehkon kattilan, täytti sen vedellä ja tökkäsi hellalle. Vasta viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin tajusi, että varmaan hella pitäisi myös laittaa päälle.
"Pienempi kattila kiehuvan veden päälle, mitä järkeä täs niinku on!?" Puola mutristi huuliaan, mutta päätti kuitenkin totella ohjeita, kyllä ne kai nyt oikeassa olisivat. Tämä nappasi hiukan tuota äskeistä kattilaa pienemmän kattilan ja asetti sen jo hiljalleen kiehumaan alkaneen veden päälle.
"Lisää ainekset kattilaan sulamaan."
Puola otti ensin maidon, ja muisti sitten vasta katsoa paljonko sitä edes tarvitsi laittaa. Yksi desilitra. Puolalainen oli jo melkein kaatamassa maitoa suoraan purkista kattilaan, mutta tajusi sitten että ei voisi mitenkään tietää, paljonko desilitra olisi. Pienen etsinnän tuloksena löytyi kuitenkin mittauskulho, jonka Liettua oli joskus ostanut aivan Puolaa ajatellen. Maidon jälkeen lisättiin vielä sata grammaa voita, kompromissina 75 grammaa kaakaojauhetta sekä 4 desilitraa sokeria. Sokerista puolalainen oli tietenkin ottanut ohjeessa lukeneesta "2-4 desilitrasta" sen suurimman määrän, makeanperso kun oli.
Kun ainekset vielä sulivat, Puola huomasi että pian tarvittaisiin muotteja, joihin suklaat kaadettaisiin. Minkälaisia muotteja tähän muka tarvittaisiin!? Sitä ei ohjeissa kerrottu. Jotenkin silmään sattui pistämään oranssi jääpalamuotti, ja siitä syntyikin idea.
Pienen hetken kuluttua, kun ainekset olivat sulaneet kattilassa, muotoutunut massa oli kipattu yllättävänkin siististi jääpalamuotteihin - tästähän tulisi tähtien muotoisia suklaapaloja, hihi. Puola laittoi syntyneet neljä jääpalamuotillista - joihin siis mahtui aina yksitoista suklaatähteä - jääkaappiin, ja katsoi sitten keittiötä.
Kattila oli suklaassa. Sokeria lojui pöydillä. Maito lojui kaatuneena, mutta onneksi se oli kuitenkin käytetty loppuun suklaan valmistuksessa, tiskipöydän lähellä. Tietokone oli siirretty turvaan kauemmaksi. Voi oli aivan hellan vieressä, eikä hellaa oltu vieläkään sammutettu. Ohops.
Jotenkin Puola sai kuitenkin siivottua jälkensä mahdollisimman hyvin; no, niin hyvin kuin osasi. Kymmenessä minuutissa pöydälle pudonneet sokerit oli putsattu tiskialtaaseen, maitopurkki oli heitetty roskiin ja hella sammutettu. Voi oli sulanut hieman, mutta kyllähän se jääkaapissa kovettuisi, eikö niin? Sitten puolalaisen katse siirtyi ongelmallisempaan osioon - suklaiseen kattilaan. Vaaleahiuksinen veti syvään henkeä, katsaisi onnettomana vielä tällä hetkellä puhtaita ja kuivia käsiään, mutta siirtyi sitten kattilan luo.
Muutaman tunnin kuluttua - kattilan ollessa putipuhdas, varmasti se oli puhdas kun Puola oli käyttänyt siihen varmaan puoli pullollista astianpesuainetta - puolalainen makoili sohvalla, ja nyt hän vain odotti Liettuan tulevan jo kotiin. Toinen sanoi käyvänsä asioilla, mutta eihän sellaista nyt saisi jouluaattona tehdä, varsinkin jos siinä tapauksessa jättäisi ystävänsä ihan yksin kotiin. Toisaalta suklaan tekeminen oli ollut varsin hyvä idea, ja hyvä asia oli että Liettua ei ollut näkemässä sitä - se olisi hyvä yllätys.
Puola nappasi minttupastillirasian pöydältä ja nakkasi yhden kirkkaan pastillin suuhunsa. Samaan aikaan ovelta kuului askelia, ja kuin yli-innokas koiranpentu puolalainen säpsähti pystyyn sohvalla, nähdäkseen juuri Liettuan tulevan ovesta sisään melko ison ostoskassin kanssa.
"Liet~!" vaaleahiuksinen huudahti, hypähti sohvalta ja riensi halaamaan liettualaista, joka horjahti kassinsa kanssa ja yritti nyt vain pysyä pystyssä - kuitenkin ruskeahiuksisen kasvoilla viipyili myös selvä hymy.
"En minä kauaa ollut poissa", tämä sanoi heti kun Puola oli päästänyt irti, vaikka siinä olikin mennyt varmaan puoli minuuttia.
"Jouluaattona minuutit voi laskee siis niinku melkei tunneiks", Puola tuhahti, vaikka hymyili itsekin samalla.
"Hei, arvaa mitä, arvaa mitä, arvaa mitä!" tämä hoki innoissaan, ja veti samalla Liettuaa sisemmäs taloon, vaikka toisella oli edelleen vihreävalkoinen pipo päässä ja takki ympärillä. Liettualaisen katse oli epäluuloinen, ja tämä tarkisteli asuntoa kuin siellä voisi olla pommi johonkin nurkkaan piilotettuna. Kyllä hän toki tiesi, ettei Puola nyt ihan niin pitkälle menisi, mutta kuitenkin.
"Katso siis jääkaappiin", Puola hymyili suu korvissa, ja työnsi Liettuaa lähemmäs jääkaappia. Liettua kohotti hieman epäluuloisena jälleen kulmiaan, mutta avasi sitten kuitenkin pientä ärsyttävää ääntä pitävän oven, ja pakko sanoa - se oli täydellinen yllätys hänelle. Liettualainen nosti yhden suklaamuoteista jääkaapista, ja katsoi niitä hetken aikaa.
"... Ihan itsekö sinä nämä teit?" olivat ensimmäiset sanat, jotka ruskeahiuksiselta sitten suusta pääsivät. Puola nosti kätensä puuskaan, ja tuhahti myöntävän vastauksensa.
"Maista niitä, mä en ees tiedä niinku minkä makusii ne siis on", puolalainen kuitenkin kehotti, ja tokihan Liettua irrotti - hieman vaikeasti - jääpalamuotista yhden suklaatähden. Se oli oikeastaan kivan muotoinen, kuin joulutähti.
"Oota", Puola sittenkin vielä keskeytti, ja kun Liettua kääntyi katsomaan toista, vaaleahiuksinen suikkasi varmasti mintulta tuoksuvan ja maistuvan pusun liettualaisen huulille.
"Siis niinku hyvää joulua~!"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)