Sori :/

Niin että joo, seuraavaan tekstiin voi mennä jonkin aikaa - olen aloittamassa yhtä omaa tarinaa, joka ei ilmesty tänne. Jos saan kuitenkin inspistä välillä tänne tuleviin ficceihin, niin se on sitten kivaa, mutta tällä hetkellä ei ainakaan ole mitään ideaa näihin.

Usual day with Bad Touch Trio

HELL YEAH pitäähän nyt näistäkin kolmesta ficci kirjottaa. En edes tiedä mistä tämäkin idea tuli, mutta mikäpä siinä. Tarkotuksena oli tänään alotella jotain pidempää ficciä, mutta sen sijaan tulikin tällainen lyhyt rääpäle. No, ei se ainakaan haittaa! :3

_________________________________________



00:00 - Ranska ja Preussi ovat käyneet laittamassa muurahaisia Englannin aluslakanan alle. Väsynyt, hyvin myöhään töistä tuleva Englanti haukottelee leveästi ja kaatuu sänkyyn.

01:00 - Kova huuto kaikuu talossa, Ranska ja Preussi ovat piiloutuneet Espanjan sängyn alle Englannin raivolta. Englanti ryntää huoneeseen, mutta näkee vain nukkuvan Espanjan, joten päättää syyttää tätä.

01:15 - Ranska kapuaa pikaisesti pois sängyn alta ehtiäkseen Englannin väliin. Espanja näyttää saaneen jonkinlaisen halvauksen säikähdyksestään.

02:00 - Espanja tointuu säikähdyksestään ja kaatuu takaisin sänkyyn. Preussi tulee vihdoin pois sängyn alta, ja on vain tyytyväinen ettei ollut tullut pois välikohtauksen aikana. Tämä ja Ranska aloittavat tylsissään kivi-paperi-sakset turnauksen - paras kahdeksastakymmenestä voittakoon.

03:00 - Ranska on viimein käynyt nukkumaan. Preussi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja alkaa katsomaan Paavo Pesusientä televisiosta.

04:00 - Saksa yllättää Preussin lastenohjelmien katselemisesta. Preussi vetoaa siihen että oli oikeasti ollut katsomassa Titanicia, ja siksi oli itkenyt. Saksa ei usko tuota, muttei kuitenkaan kerro sitä.

05:00 - Preussikin päättää vihdoin mennä nukkumaan. Espanjan kuorsaus kaikuu huoneessa, mutta siihen on totuttu jo niin hyvin ettei se haittaa ollenkaan.

08:00 - Espanja herättää Preussin kaatamalla tämän päälle jääkylmää vettä. Albiino potkaisee toista sukukalleuksille säikähtäessään tuota, ja Espanja päättää ettei tuollaista herätystä pitäisi antaa kenellekään enää ikinä.

09:00 - Aamupala. Ranska on sekoittanut Englannin teehen tabascoa, kun britti ei ole vielä tullut kulmakarvojaan harjaamasta. Edelleen kylmissään oleva Preussi mulkoilee Espanjaa, joka varsin viattoman näköisesti syö leipäänsä.

10:00 - Ranska on edelleen pakomatkalla raivoisan Englannin takia. Preussi maistaa kiinnostuneena tabascoteetä, ja ryntää hanan alle juomaan vettä kuin viimeistä päivää. Espanja nauraa taustalla, ja kaatuu vahingossa tuolineen selälleen lattialle.

11:00 - Vain yhden mustelman saanut Ranska palaa vihdoin huoneeseen, ja onneksi oli jo kerennyt syödä aamupalan ennen Englannin kohtausta. Trio päättää lähteä ulos.

12:00 - Ulkona sataa, mutta sehän ei estä heitä olemasta ulkona. Kolmikko päättää aloittaa raivoisan vesi-ilmapallosodan, ja penkovat oitis talon kaikki ilmapallovarastot. Espanja pitää muilta salassa löytäneensä jätti-ilmapallot.

13:00 - Ensimmäinen jätti-ilmapallon uhri - töihin lähtevä Itävalta. Preussi kerkeää juuri väistää kolme kertaa päätään suurempaa vesi-ilmapalloa, joka läsähtääkin sitten suoraan itävaltalaisen takaraivoon. Espanja saattoi vannoa, ettei ole koskaan nähnyt Itävallan kasvoilla yhtä pelottavaa ilmettä.

14:00 - Vesi-ilmapallosota loppuu, ja Espanja julistaa itsensä voittajaksi vedoten siihen, että Preussi oli saanut eniten mustelmia ja Ranskaan oli osunut eniten ilmapalloja. Preussi muistuttaa, etteivät mustelmat olleet ilmapallosodan tuloksia.

15:00 - Vaatteiden kuivamisessa kestää aikansa, mutta mikäpä siinä, varsinkin jos kuivatella sai olohuoneessa. Unkarin hampaiden kirskutus kuuluu varmaan toiselta puolen taloa, kun vasta eilen pestyt matot ja lakanat kastuvat jälleen. Preussi vetoaa siihen, että sehän on vain vettä.

16:00 - Vaatteet ovat kuivuneet, ja sadekin ulkona on lakannut. Preussi murjaisee vitsillä Espanjalle, että ilmapallosotien voittajat päätyvät tanssimaan napatanssia huomenna olohuoneeseen.

17:00 - Ranska ja Preussi ovat saaneet Espanjan pois vaatehuoneesta johon toinen oli lukittautunut. Preussi joutuu tekemään kirjallisen lupauksen, ettei Espanjan tarvitse tehdä mitään tanssimiseen liittyvääkään voiton puolesta.

18:00 - Ruokailu. Englanti tarkistaa juomansa viidesti ennen kuin uskaltaa ottaa siitä kulauksen, mutta tällä kertaa Preussi on piilottanut toisen ruoka-annokseen habaneroa.

18:30 - Englanti vannoo juotuaan kolme litraa vettä, että saa vielä selville kuka tuon oli tehnyt. Kaikkien kolmen päälaella loistavat enkelin sädekehät.

20:00 - Uuden sodan paikka - Espanja julistaa tyynysodan koko talon väelle, ihan sama jos joku ei sitä haluaisi. Romano piiloutuu kaappiin ja Italia vanhaan arkkuun, Unkari taas tarttuu verenhimoisena yhteen tyynyyn ja siitä se mättö alkaa.

21:00 - Luovutusvoitto Unkarille. Preussi yrittää hokea Unkarille että taistelu on jo loppunut, mutta jostain syystä unkarilainen ei näytä tajuavan sitä.

22:00 - Vihdoinkin tyynysodan jäljet talossa ovat loppuneet kokonaan. Italia on jo uskaltautunut ulos arkusta, mutta Romano ei vielä ole liikahtanutkaan kaapista. Espanja sanoo muille käyvänsä hakemassa pari vaatetta ja livahtaa itsekin kaappiin.

22:01 - Espanja lentää komeassa kaaressa ulos kaapista, ja tämän perässä astelee tomaatinpunainen Romano.

23:00 - Talo alkaa hiljentyä pikkuhiljaa. Ranska on käynyt livauttamassa pari rapua Preussin tyynyn alle, joka kuitenkin huomaa ne ja siirtää ne ranskalaisen tyynyn alle.

00:00 - Tyttömäinen kiljaisu kajahtaa, saaden koko talon säpsähtämään.

Another succesful day with Bad Touch Trio, COMPLETED.
________________________________________________

La mort ne peut nous diviser

Tulipas jännän kuuluinen nimi. Suomennettuna se siis tarkoittaa "kuolema ei meitä erota". Ja joo, luotan kämäseen Google-kääntäjään tässä tapauksessa, osaan sanoa ranskaksi vain je m'appelle tiia ja jotai pikkusanoja... Että joo. Tällä viikolla on kuitenkin päässä pyörinyt niin paljon Jeanne d'Arc, sain jostain siihen vain intoa, mutta vasta tänään jotain ilmestyi sitten kirjoitusohjelmaankin... Ja Englannin halusin tänne pistää, sehän liittyy melko paljonkin Jeanneen. Niin, ja Jeanne d'Arc:han on sitten Ranskan kansallissankari, taisteli satavuotisessa sodassa englantilaisia miehittäjiä vastaan ja poltettiin sitten roviolla sen takia, että sanoi pitävänsä Jumalaa paavia korkeampana aukroriteettina, eli uskonsa takia kuoli. Wikipediasta löytyy lisää tietoa jos jotakuta alkoi kiinnostaa. Ja Jeannehan tosiaankin kuoli 30. toukokuuta.
__________________________________________________________

Aurinko paistoi hyvin kirkkaana - ilma oli lämmin, vaikka muu toukokuu olikin ollut hieman viileämpää kuin normaalisti. Yhtäkkisen lämmin sää tuntui kovin sarkastiselta vaaleahiuksisen miehen mielestä: tämän olo oli jääkylmä, vaikka ilma olikin hyvinkin yli kymmenen astetta. Miehen kädessä oli pienehkö kukkakimppu, ja tämä suuntasi vaitonaisena kohti erästä paikkaa metsässä, josta hän epäili, ettei kukaan muu tiennyt siellä edes olevan mitään. Reitti sinne ei edes ollut kovin monimutkainen, mutta se oli sen verran syvällä metsässä, että jotkut varmasti pelkäisivät eksyvänsä sinne.

Kun metsäreittiä oli jatkanut tarpeeksi kauan, saattoi yllätyksekseen huomata laakean niityntapaisen. Kesäisin niitty oli täynnä kukkia, keltaista ja sinistä värien merta, joka olisi saanut monet haukkomaan henkeään kauneudellaan. Vielä kun pisteeksi iin päälle aurinko paistoi, saaden kukat hohtamaan väreissään, kovin moni ei sieltä edes haluaisi lähteä.

Ranska ei kuitenkaan jäänyt ihastelemaan vielä nupuillaan olevien kukkien kauneutta, ei edes hetkeksi aikaa. Vaikka hän ehkä melkein minä tahansa muuna päivänä olisi niin saattanut tehdä, tämän katse ei käynyt lähes yhtään kukissa, auringossa sekä hyvin pienissä pilvenhattaroissa, jotka muodostivat mielikuvituksellisia kuvioita taivaalle. Jos joku valtion tunteva olisi juuri nähnyt tämän, tuo olisi voinut sanoa ettei se edes vaikuttanut samalta mieheltä. Vaaleahiuksisen kasvoilla ei näkynyt sitä tuttua, kiusoittelevaa ja välillä hiukan ärsyttävääkin hymyä, tämän olemus ei ollut yhtä positiivinen kuin yleensä, ja tämän siniset silmät näyttivät tyhjiltä.

Niityn toisella puolella, parin tammipuun ääressä näkyi valkoinen, suuri kivi. Kivi oli hiottu täysin sileäksi, ja ehkä hiukan karkealla käsialalla siihen oli kaiverrettu ranskankielisiä sanoja, nimi sekä pari vuosilukua. Sileä kivi kirjaimineen hohti auringossa kuin timantin ja kullan sekoitus, ja Ranska laskeutui polvilleen tämän juureen. Valtio vetäisi hiljaa henkeä lukiessaan kivessä olevat sanat.

"Particulier, après la mort, nous sommes toujours ensemble", ranskalainen kuiskasi hyvin hiljaisella äänellä sanat ilmaan, ja ne jäivät siihen leijumaan painavina, kuin yrittäisivät etsiä niiden alkuperäistä lausujaa. Sitä ei kuitenkaan löytynyt, sanat haihtuivat ympäröivään hiljaisuuteen. Edes minkäänlaisia metsän ääniä ei kuulunut ympäriltä, kaikkialla oli täydellisen hiljaista. Ehkä välillä kuului vain tuulen kohinaa puissa, mutta sekään ei ollut kovin kovaäänistä.

Particulier, après la mort, nous sommes toujours ensemble. Kuolemankin tultua olemme yhä yhdessä. Jeannen viimeiset sanat Ranskalle, silloin kun tämä oli ollut jo vangittuna, ja ranskalaiselle oli annettu vain yksi mahdollisuus nähdä tuota naista ennen tämän kuolemaa - poltto roviolla, tapettu kuin noita, vaikkei tämän syyn oltukaan sanottu olevan noituuden takia. Se oli Jeannen uskonnollisuuden takia, sen takia, että Jeanne oli sanonut pitävänsä Jumalaa paavia korkeampana aukroriteettina. Silloin Ranska oli vain ajatellut, että kunhan englantilaiset olivat vain keksineet jonkun syyn, se ei ollut edes kovin hyvä syy tuota varten.

Huokaus karkasi ranskalaisen suusta, ja tämä laski mukanaan tuomansa kukkakimpun kiven päälle. Tämä hauta ei edes ollut kovin mallikelpoinen - Jeannehan oli palanut, ja tämän tuhkat oli siroteltu Seine-jokeen, eli haudassa ei edes levännyt tämän ruumista. Kuitenkin Ranska oli halunnut muistaa tuota jotenkin. Kiveen kaiverretut vuosiluvut ilmoittivat erään tuskallisen asian; Jeanne oli elänyt vain yhdeksäntoistavuotiaaksi, alle kaksi vuosikymmentä. Niin nuorena tämä oli joutunut kokemaan tuskallisen asian, ja Ranska tunsi sen aina välillä omaksi syykseen - Jeanne d'Arc, nainen joka oli taistellut ranskalaisten vapauden puolesta, joka oli halunnut taistella Ranskan puolesta.

Ranska tuijotti vaitonaisena kiveä. Vaikka hän oli sen tapahtuman jälkeen ollut kuin kohmeessa - mikä ei ollut hyvä, satavuotinen sotahan oli ollut silloin meneillään - hän oli jotenkin onnistunut pääsemään suurimman surun yli. Ei hän ollut tietenkään pystynyt unohtamaan Jeannea, mutta hän oli onnistunut pääsemään eteenpäin elämässään.

"Tämä on niin kuin sinä toivoit", Ranska hymähti hautakivelle, vaikkei edelleenkään edes hymyillyt, "sinä halusit minun jatkavan samaan malliin, itsenäisenä ja normaalina. Toivottavasti silti sinulla on asiat hyvin siellä Jumalan luona - sinnehän sinä pääsit, taivaaseen, sinä jos kuka olet ansainnut paikkasi siellä."

"Mitä sinä täällä teet, höpötät kivelle?" takaa kuului ääni, joka sai Ranskan säpsähtämään ja käännähtämään ympäri. Englanti katsoi tätä vihreät silmät hiukan hämmentyneinä - ja Ranska oli aivan yhtä hämmentynyt. Miksi Englanti oli täällä, miksi hän oli saanut yhtäkkiä älynväläyksen lähteä metsään? Britti - joka ei näköjään ollut vielä huomannut, minkä virkaa kivi ajoi - otti pari askelta lähemmäs, ja tämän katse oli epäuskoinen.

"Poskellasi on kyynel", Englanti ilmoitti hiukan töksähtävästi, mutta ei ollut osannut odottaa mitään sellaista. Vasta lähemmäs tultuaan englantilainen huomasi kivessä olevat tekstit, jolloin tämä nosti käden suunsa eteen ja peruutti pari askelta.
"... Ai..." vaaleahiuksinen mutisi hiljaa, ja punastui. Vaikkei hän sitä Ranskalle ollutkaan kertonut, jo kauan häntä oli alkanut kaduttaa sen ranskalaisnaisen tappaminen, jolloin koko ranskalaisen olemus oli romahtanut moneksi vuodeksi, ja aina toukokuun lopun aikoihin muuttui vaitonaiseksi ja surulliseksi.

Ranska käänsi katseensa takaisin kohti kiveä - vaikka hän ehkä olisi halunnutkin, hän ei osannut syyttää Englantia Jeannen kuolemasta, vaikka tavallaanhan se oli tämänkin syy. Englanti näytti kamppailevan itsensä kanssa, yrittäen päättää mitä tässä tilanteessa olisi tahdikasta, ja mitä epätahdikasta sanoa.
"... Anteeksi."

Ranska hiukan yllättyi anteeksipyyntöä, vaikka ei ollutkaan Englantia täysin tunteettomana monsterina ajatellutkaan.
"Ei se mitään", ranskalainen sanoi hiljaa, nyppäisten yhden keltaisen kukan maasta, ja asettaen sen aivan kiven päälle, "hän olisi jo muutenkin taivaassa."
Englanti ei oikein tiennyt, mitä tuohon pitäisi vastata, vaan pysyi hiljaa.

Uskotaan, että Jeanne hymyili sinä hetkenä pilven juurella.

_______________________________________________

Tuo loppu vain oli jotain mitä oli ihan pakko lisätä.

Little Mermaid

No niin, nyt en kyllä keksi mitä tässä sanoa. Tuli vain jostain inspis Tanskasta kertovaan ficciin.
Anders = Tanska, Eirik = Norja.
_________________________________________


   Jotain punaisen ja turkoosin väristä näkyi aivan vedenpinnan lähellä. Muut ihmiset eivät näyttäneet huomanneen sitä, mutta yksi vaaleahiuksinen poika oli laittanut sen merkille. Siniset silmät välkähtivät kiinnostuksesta, ja poika kipitteli kiireesti veden luo. Merivesi oli vihertävää, ja sieltä oli vaikea erottaa mitään, vaikka ei vesi vielä tässä kohtaa kovin syvää ollut. Anders katsahti ympärilleen, mutta kaikki näyttivät vain olevan kiireisiä etenemään kaduilla, tähän aikaanhan suurin osa ihmisistä teki töitä.

  Andersin silmät tapittivat vettä, vaikka siellä ei näkynytkään tällä hetkellä mitään. Tanskalainen saattoi vannoa, että hän oli nähnyt jotain kummallista vedessä, se oli ainakin varma asia. Joku ohitse kävellyt vanhahko nainen katsoi Andersia kuin toinen olisi sekopää, mutta jatkoi kiireesti matkaansa turkoosi isokokoinen hattu heilahdellen harmaiden kutrien päällä. Anders ei itse edes ollut nähnyt koko naista, vaan tämä oli nyt päättänyt selvittää, mikä vedessä pilkahtanut asia oli. Ainakaan merilevä ei ollut mitään sen väristä, eivätkä värit jotka tanskalainen oli nähnyt täsmänneet mihinkään tämän tuntemaan kalaan.

Vaaleahiuksinen tasapainoili pienten kivien kanssa vähän pidemmälle, mutta ei kuitenkaan liian pitkälle. Lapsia varoiteltiin usein kävelemästä liian pitkälle, silloin voisi kaatua, eikä se kohta ollut enää mitään matalinta sorttia. Anders ei yleensä kyllä välittänyt niistä varoituksista, osasihan hän uida varsin hyvin eikä vesissä uinut mitään vaarallista, mutta jos se äsken nähty asia olisikin vaarallinen, tästä pääsisi vielä melko nopeasti pois.

Pari askelta lisää, ja sitten tanskalainen kyyristyi tuijottamaan vettä. Nyt syvyyttä oli ainakin pari metriä, ja ranta oli noin neljän metrin päässä. Anders tiesi päähänsä tulleen idean olevan tyhmä, jos joku näkisi sen niin tämä pitäisi tanskalaista varmaan ikuisesti tyhmänä, mutta silti vaaleahiuksinen poika halusi testata sitä. Ihan varmuuden vuoksi poika ensin tarkisti, ettei kukaan ainakaan sillä hetkellä katsonut sinne päin, ja työnsi sitten päänsä veden alle.

Eiväthän ihmiset kovin hyvin vedessä näe, kaikki on sumeaa ja hahmoja ei erota, mutta nyt Anders pystyi sanomaan varmasti, että nyt näki ainakin, että vedessä oli jotain punaista, turkoosia, sekä monia muita värejä, hyvin kirkkaita värejä. Pää pulpahti pian takaisin pinnalle, vaaleat hiukset tiputtelivat vettä. Vedenpinta lainehti epätasaisena, ja tanskalainen poika haukkoi henkeään. Ei hän kuitenkaan kauaa kerennyt henkeä haukkoa, kun yhtäkkiä vedestä saapuivat kädet, jotka kiskaisivat tämän takaisin pinnan alle.

Viileähkössä vedessäkin Andersin ranteesta pitävä käsi oli lämmin ja pehmeä. Lisäksi se oli siro, mutta samalla myös vahvaotteinen. Tanskalainen kerkesi jo hyvinkin säikähtää, eikä ollut vielä kunnolla kerennyt toipua säikähdyksestään päästessään jälleen pinnalle, mutta tällä kertaa aivan eri paikassa kuin äsken. Kyllä Anders tunnisti paikan - hän oli löytänyt sen joskus uintimatkallaan, nimennyt sen omaksi salapaikakseen. Veden alla sijaitseva pieni luola, jonne pääsi vain pienellä sukeltamisella. Ei vaikuttanut siltä, että kovin moni tiesi siitä.

Haukottuaan hetken henkeään tanskalaispoika katsoi ympärilleen, etsien sitä, joka hänet oli tänne tuonut. Kun katse kohdistui veteen, Anders huomasi siellä nyt olevan selvästi jonkun hahmon - siitä ei kuitenkaan saanut selvää, ennen kuin hahmo nousi vedestä parin sekunnin päästä.

Kaunein hahmo, jonka Anders oli koskaan nähnyt. Leimuavan punaiset hiukset, noenmustat silmät, suurista simpukoista tehdyt bikinin yläosat sekä suurin ihmetys - suuri, turkoosi, kimalteleva pyrstö, joka viuhtoi vedessä pitäen siinä olevan naisen tasapainossa.

Naisen kasvot olivat kuin kauneuden ruumiillistuma - ei pienintäkään virhettä ihossa, ei näppylöitä, finnejä tai muuta. Hiukset olivat pitkät, laskeutuivat likomärkinä pitkin kalpeita olkapäitä ja kehystivät kasvoja. Silmät olivat suuret, ripset olivat tuuheat, suoraan sanottuna nainen oli täydellinen.

Anders ei siltikään tajunnut, mitä oli tapahtunut. Ainoa, mitä tämä tajusi, oli että joko tämä oli erittäin todentuntuista unta, tai sitten hän oikeasti näki paraikaa oikean, elävän merenneidon. Neito katsoi hiukan surumielisenä tanskalaista, pyörähteli ympäri, sanomatta sanaakaan.

"Anteeksi, mutta..." Anders aloitti, mutta tajusi, ettei keksinyt yhtään, mitä sanoa. Punahiuksinen neito hymyili hiukan surullisesti, pudistaen päätään, ja osoittaen suutaan - ei osaa puhua. Tanskalainen rypisti hieman otsaansa, ja nipisti itseään kokeeksi kädestä. Merenneito katsoi hämmentyneenä, kun poika valitti itsekseen hyvin hiljaa sattunutta nipistystä.

Hiljaisuus, jonka aikana ei tapahtunut edes minkäänlaista kommunikointia, kesti ehkä noin kymmenen minuuttia. Oikeastaan Anders ei edes tiennyt, kauanko se kesti, hän ei tiennyt ajan kulua - minuutti, tunti? Ei tietoakaan. Sen hän kuitenkin tiesi, että se loppui liian nopeasti. Neito hymyili epävarmasti, katsoi Andersia tummilla silmillään, ja kääntyi sitten ympäri. Tanskalaispoika ei kerennyt sanoa sanaakaan, ennen kuin merenneito oli jo kadonnut veteen, ja jättänyt toisen aivan yksin.

Päästyään takaisin kotiin Anders otti laatikostaan paperin ja kynän. Hän tiesi, ettei pystyisi täydellisesti jäljentämään niin täydellistä neitoa, ja tiesi ettei tarvinnut edes kuvaa muistaakseen tuon, mutta silti hän halusi yrittää.

-

"Valmis!" Anders huokaisi tyytyväisenä, ja peruutti nähdäkseen tuotoksensa. Takana norjalaismies Eirik rypisti otsaansa, ja tämä näytti pohtivan jotain kuumeisesti.
"Merenneito? Kivellä?" Eirik kysyi kulmiaan kohottaen, ja vilkaisi Andersiin.
"Niin, miksipä ei?" Anders virnisti, ja katsoi veistosta. Hän saattoi hyvin ajatella tummasta kivestä veistetylle naiselle punaiset hiukset, turkoosin pyrstön, mustat silmät...

"Eivätkö merenneidot kuole jos ne tulevat pinnalle?" Eirik jatkoi kyseenalaistamislinjaansa, "niin minä ainakin olen kuullut."
"Eivät ne kuole", Anders iski silmää, ja Eirik vain pudisteli päätään epäuskoisena.

Anders saattoi vannoa, että patsaan neidon vakavilla kasvoilla käväisi hetken aikaa hymy.

Berliner Mauer

Se tunne kun kirjoitat ficciä, ja taustalla on kaksi wikipediaa auki. Joo, opin nyt varmaan tosi paljon asioita, mitä en ollut ensin tiennyt Berliinin muurista. Germancestilla tällä kertaa, rakastuin siihen paritukseen tossa vähän aikaa sitten, kun löysin niin parhaita kuvia noin 300 kappaletta kivan etsinnän jälkeen :) Mutta joo, Berliinin muurista tällä kertaa, ja huomatkaa myös - julkaisin tän tarkoituksella juuri 9.11, muurin murtumispäivänä!
___________________________________________________________________________________


13. elokuuta, 1961
"Piikkilankaa?" Preussi kysyi epäuskoisena, katsoessaan itä- ja länsi-Berliiniä erottavaa rajaa, joka nyt korostui sitä kohtaa merkiksi laitetulla piikkilangalla, joka johti ties kuinka pitkälle.
"Niin. Tiedäthän, että monet idän ihmisistä ovat jo karanneet lännen puolelle? Ja mehän emme halua niin tapahtuvan, emmehän?" noin metrin päässä ollut Venäjä sanoi hymyillen, katsoen tyytyväisenä piikkilankaa. Preussi käänsi katseensa pois langasta, ja katse siirtyi maahan. Koska oli vielä elokuu, ilma oli suhteellisen lämmin, ja ulkona pärjäsi vallan hyvin melko ohuella pitkähihaisella ja farkuilla. Jos he olisivat olleet Moskovassa, olisi ollut paljon kylmempi, mutta täällä oli paljon lämpimämpää. Virallisestihan Venäjä asui Moskovassa, mutta nyt tämä oli asunut Pietarissa jo jonkin aikaa, valvoakseen rajaa, ja varmaan joitain muitakin syitä oli.

Niin, se oli kyllä totta. Monet olivat paenneet lännen puolelle, ja sitä estääkseen Venäjä oli komennuttanut pystyttämään piikkilanka-aidan rajalle, merkiksi siitä, että niin ei saisi enää tapahtua. Maatiet länteen oli suljettu. Preussi ei ollut nähnyt veljeään melko pitkään aikaan, kun ennen hän oli tottunut oleskelemaan Saksan kanssa paljon, ja yhtäkkiä hän ei nähnytkään tätä kuukausiin, varmaan tulevaisuudessa vuosiin. Viimeksi hän oli nähnyt veljensä kai noin kuukausi sitten, eikä sekään tapaaminen ollut kestänyt kauaa. Oli kyllä suoranainen ihme, että Venäjä oli edes päästänyt hänet silloinkaan tapaamaan veljeään - kun venäläinen oli saanut jonkun omistukseensa, tämä ei tosiaankaan halunnut päästää ketään pois luotaan.

Albiino potkaisi maata äreänä. Venäjä loi hetkeksi hiukan hämmästyneen katseen tähän, mutta käänsi sitten kuitenkin hymyillen selkänsä. Preussi puri huultaan, ja tämän katse pakeni kokoajan rajan yli toiselle puolelle.
Länsi, tämä ajatteli, mutta ei edes ajatuksiaankaan jatkanut siitä eteenpäin. Hän ei halunnut herättää turhia toiveita, tai saada Venäjää luulemaan, että hän yrittäisi paeta. Albiino tiesi vallan hyvin, että pakenemisyritykset Venäjän luota näinkään lyhyessä ajassa olisivat tuhoon tuomittuja, sen olivat todistaneet jo muut valtiot, jotka olivat asuneet venäläisen luona jo pidemmänkin aikaa.

7. kesäkuuta, 1962

Piikkilanka-aidan luota kuului rakennustyömiesten ääniä, mutta toisin kuin Preussi oli tottunut, äänet eivät olleet lähelläkään iloista ja tuttavallista juttelua, naurua ja vitsailua siitä, voitaisiinko kahvitaukoa aikaistaa. Työmiehet olivat kuolemanhiljaisia, jos puhuivat niin puhuivat tismallisesti vain käynnissä olevasta työstä. Harmaahiuksinen rypisti hiukan otsaansa, muttei kuitenkaan mennyt lähemmäs - kyllä hän pystyi arvaamaan, mitä siellä tehtiin. Lähellä olevat talot oli hajotettu, siellä asuneet ihmiset eivät olleet ottaneet sitä hyvällä, mutta eivät myöskään halunneet olla tottelematta suoria käskyjä.

Tokihan jo edellisvuonna ei oltu luotettu pelkkään piikkilankaan, vaan oli silloinkin jo tehty betoniharkoista muurattu muuri aivan sen lähelle. Ei muuri mitenkään kovin erikoiselta siinä vaiheessa ollut vaikuttanut.

DDR:n viranomaiset kutsuivat muuria "antifasistiseksi suojavalliksi."
Huokaus karkasi albiinon suusta, ja tämä käänsi katseensa pois masentavasta näkymästä. Hän ei ollut kuullut Saksasta pihaustakaan lähes vuoteen. Venäjä toki piti sitä asiaa loistavana, uskoi, että jonkin ajan päästä Preussi ei enää haluaisikaan tavata ollenkaan veljeään. Vielä yksi katsaus tulossa olevaan muurattuun muuriin, ja sitten suunta takaisin Venäjän taloa, vaikka sinne hän nyt viimeiseksi halusikin mennä.

12. helmikuuta, 1970

Preussi puhalteli kylmiä kämmeniään lämpimämmiksi, ja tämä loi katseensa ylös - muuri oli kasvanut korkeutta melko lyhyessä ajassa jo pari metriä. Albiino ei vain enää kestänyt olla ja vain katsoa muurin kohonemista, epäonnekkaiden ihmisten haavoittumista näiden yrittäessä paeta, sekä sitä, että kaikki välit länteen oli katkaistu. Edes puhelinyhteydet sinne eivät toimineet. Harmaahiuksinen puuskahti äreänä, keräsi itsensä kasaan ja lähti kiipeämään muuria. Jokin aika sitten hän oli hoksannut muurissa kohdan, jota pitkin voisi onnistua kiipeämään.

Matka ylös onnistui yllättävän nopeasti, mutta Preussi kyllä tiesi, mitä vaihetta pitäisi eniten pelätä. "Kuoleman käytävä." Piilotettuja paukkupanoksia hienojakoisen soran alla, sorakin valittu vain siksi, että pakenevien jalanjäljet onnistuttaisiin näkemään paremmin. Valitettavasti siitä eteenpäin punasilmä ei kerennyt edes yrittääkään päästä, koska takaapäin kuului huuto, joka sai albiinon manaamaan monen monta saksankielistä kirosanaa.

"Alas, tai ammun!" Venäjä huusi, ja tämän kivääri oli tähdätty kohti Preussia. Hetken aikaa saksankielinen mietti, juoksisiko vain yli, mutta se varmaan lähentelisi itsemurhaa - pienikin töytäisy laukaisi paukkupanokset, ja vähintäänkin vahingoittaisi häntä sen verran, ettei hän edes pääsisi pakoon.
"Alas!" Venäjä huusi toisen kerran, sormi liipaisimella, katse tiukasti Preussissa. Albiino näytti selkänsä takana keskisormea, ja lähti sitten kiipeämään muuria alas. Alas päästyään tämä sai heti tuntea kylmän käden ottavan tiukasti kiinni olkapäästään, ja kuiskauksen aivan korvansa juuressa.

"Tämä meni jo melko kauan hyvin. Älä nyt pilaa tätä tyhmillä tempuillasi."

15. elokuuta, 1975

Muuri oli saanut sinä vuonna lopullisen muotonsa. Hyvin, hyvin vaikea ylittää, juuri kukaan ei onnistunut pakenemisessa. Rajavartijoiden määrää oli nostettu, ansoja "kuoleman käytävällä" lisätty, eräänlaisia vahtitorneja rakennettu. Lisäksi muuri oli maalattu puhtaan valkoiseksi. Ei siksi, että se sen paremmin olisi näyttänyt hyvältä, tai sopinut ympäristöön valkoisuutensa takia, vaan siksi, että pakenevia ihmisiä olisi saatu paremmin ammuttua sitä vasten. Kylmät väreet kulkivat Preussin selässä, eikä tämä ajatellutkaan yrittävänsä pakenemista. Yhden kerran yritetty, ja se oli mennyt huonosti.

28. lokakuuta, 1988

Preussista tuntui, että viime kerrasta kun hän oli nähnyt Saksan, oli vähintäänkin sata vuotta, ellei sitten yli. Venäjä oli kieltänyt pari vuotta takaperin albiinoa mainitsemastakaan tuon läntisen puolen nimeä, edelleen yrittäen saada tätä varmaan unohtamaan koko veljensä.

Ei se tokikaan tulisi kai mitenkään onnistumaan, ei. Ei Preussi veljeään unohtaisi, vaikka he eivät tapaisikaan enää pitkiin aikoihin. Monen kymmenen vuoden ero vain tuntui hyvin pahalta, ja albiino ei pystynyt estämään itseään ajattelemasta, että tämä koko juttu oli hänen vikansa, vaikkei sille ajattelulle mitään hyvää syytä ollutkaan.
Olisi vain pitänyt pysyä lännen kanssa, oli mikä oli, harmaahiuksisen ajatuksissa kulki vääjäämättä, toivottavasti hänellä on sentään paremmat oltavat siellä Amerikan, Ranskan ja Englannin kanssa. Luultavasti on - he eivät ole sellaisia sadisteja kuin Venäjä.

Venäjä vihelteli tyytyväisenä kävellessään Preussin ohi, selaten joitain papereita käsissään. Oli tämä kyllä huomannut, että albiino vietti paljon aikaa vain tuijotellen ikkunasta ulos, kuin toivoisi jotenkin sillä tavalla pääsevänsä pois täältä. Mutta ei, Venäjä ajatteli, ei hän täältä pois pääse. Hän jää minun seurakseni paljon pidemmäksi aikaa kuin kukaan muu ennen.

9. marraskuuta, 1989

Preussi ei heti käsittänyt, mitä tapahtui. Yhtäkkiä paljon ihmisiä juoksi muuria kohti, iloiset äänet kaikuivat ilmassa, kenkien kopina vasten maata kaikui ilmassa. Muurin rajavartijat näyttivät siltä, etteivät tajunneet yhtään, mitä pitäisi tehdä - kaikkien muurin taakse tulleiden ihmisten ampuminen olisi typeryyden ruumiillistuma. Albiino rypisti otsaansa, nousi kiveltä, jolla oli istunut, ja tarkkaili nyt tiukasti muurin tapahtumia. Mitä nyt oli tapahtunut - hän kun ei ollut perillä asioista, kiitos vain kovasti Venäjälle.

Rajavartijat päättivät tulla tulokseen, että omien kansalaisten ampuminen olisi kansanmurha, joten nämä eivät voineet muuta kuin päästää ihmismassat suurina joukkoina toiselle puolelle. Äänistä päätellen toisella puolella odottivatkin jo iloiset länsi-saksalaiset, valmiina ottamaan vastaan kauan toisella puolella olleet sukulaisensa, ystävänsä ja läheisensä.

Venäjä näytti suurin piirtein siltä, että olisi nielaissut sitruunan, hän ei ollut osannut ajatellakaan, että tällaista tapahtuisi.
"Siellä tapahtui väärinkäsitys", venäläinen sylkäisi viimeisen sanan kuin kirosanan, "väärinkäsitys. Saksan televisioissa ilmoitettiin virheellisesti, että kaikki rajoitukset on poistettu. Nyt sille ei voi mitään."

Preussi ei voinut sille mitään, hymy levisi albiinon kasvoille. Muuri murtui, ja se saattoi merkitä vain yhtä asiaa - hän saisi nähdä Saksan, hän saisi nähdä veljensä, hän pääsisi vihdoin pois täältä. Kuitenkin tämä halusi odottaa, että suurin ihmisvirtaus olisi ohi. Tämä päätti nyt vain jäädä katsomaan pienen matkan päässä, kun ihmisten kauan odottama hetki oli koittanut, vihdoin oli aika tavata toisensa. Preussikin halusi jo vahvasti tavata sen, jota tämä oli lähes koko Venäjällä olon ajan odottanut, mutta malttoi mielensä.

Muutaman tunnin kuluttua ihmismassa oli vähentynyt, kadonnut lähes kokonaan. Silloin Preussi viimein lähti kohti muuria, tietämättä, ettei Venäjällä olisi enää mitään sananvaltaa tämän asioihin. Länttä ja itää erottava muuri oli kadonnut, eikä Neuvostoliitonkaan pystyssä pysyminen vaikuttanut enää mitenkään varmalta.

Varovasti Preussi ensin katsoi muurin toiselle puolelle, ensimmäiset askelet lännen puolelle tuntuivat ihmeen hyvältä. Lännen puolelta muuri vaikutti täysin erilaiselta - se oli graffitien kirjoma, värikäs muuri, täysin erilainen idän puolella olleesta kolkosta ja kylmästä valkoisesta seinästä.

"... Bruder?" kuului ääni hieman kauempaa, ääni joka sai Preussin säpsähtämään, ja nostamaan katseensa oitis sinne, mistä ääni oli kuulunut. Saksa seisoi noin viiden metrin päässä veljestään, ja tämän sinisten silmien katse oli epäuskoinen - epäuskoinen, sekä myöskin erittäin huojentuneen ja iloisen näköinen. Preussi tunsi sydämensä hypähtävän kurkkuun asti, ja kääntyi kokonaan katsomaan pikkuveljeään.

"Endlich", Saksan kasvoille levisi harvinaisen lämmin hymy, ja tuli aivan Preussin luo, antaen tälle kunnon, suuren halauksen. Preussinkin kasvoilla oli lähes korviin asti ulottuva hymy, tämä oli erittäin hyvä tapa tavata veli sen jälkeen, kun oli ollut toisesta erossa niin pitkän aikaa.

Halaus kesti hetken aikaa, ja kun veljekset irtautuivat toisistaan, kummankin kasvoilla oli hymy, joka kertoi pitkään kestäneestä kaipauksesta. Saksan silmistä huomasi, että tämä oli kuitenkin huolestunut isoveljensä kasvoilla olevista naarmuista, jotka - mutta tätä Saksa ei tiennyt, vaikka taisikin kyllä aavistaa sen - olivat koituneet Venäjän takia.

"Bruder, mennään kotiin."


Berliinin muuri (Berlinen Mauer). 1961-1989
Saksan jälleenyhdistyminen. 3. lokakuuta, 1990.

________________________________________________________________________________

Jotkut päivämäärät repäisin hatusta, mutta osa, jotka mainitsin, olivat ihan virallisia päiviä jolloin jotain tuollaista tapahtui, kuten Berliinin muurin rakentaminen ja murtuminen.