_______________________________________
Sinä aamuna Natalya haki postinsa myöhemmin kuin yleensä. Yleensä nainen oli melko lailla aamuihminen, mutta nyt unet olivat venähtäneet. Postia oli enemmän kuin tavallisesti - sanomalehti, pari laskua, sekä yksi kellertävään kirjekuoreen pakattu kirje. Kirje sai Natalyan mielenkiinnon heräämään, tämä istahti olohuoneen sinisellä kankaalla verhotulle sohvalle, ja repäisi kuoren siististi auki. Natalyan osoite oli kirjoitettu kirjekuoreen tummansinisellä musteella, ja pari pisaraa oli pudonnut ohi paperista.
"Natalya", kirje alkoi.
"Tiedän kyllä, että taitaa vaikuttaa raukkamaiselta lähettää kirjeitse näitä asioita, varsinkin kun nykyaikana on lentokoneet, laivat sekä muutkin. Tuntuu vain oikealta lähettää tämä asia "vanhanaikaisesti" kirjeitse, musteella piirretyin kirjaimin.
En kyllä tiedä, mitä mieltä sinä edes olet minusta. Emme ole olleet paljoa tekemisissä, sen voin sanoa. En ole edes varma, miksi tunnen näin - älä ota tätä henkilökohtaisesti, mutta ihmetellen itsekin omia tunteitani. Jos joku muu tuttu saisi tietää tästä kirjeestä, tämä varmaan nauraisi minulle päin naamaa. Ehkä sinäkin tällä hetkellä naurat minulle, en tiedä. Jos naurat, niin voin sanoa, että se tuntuu mukavalta - hymysi on hyvin kaunis.
Tämän kirjeen saapumisessa on voinut kulua jo tovi. En tiedä kuinka nopeasti posti kulkee sinne Valko-Venäjälle, näinkin kaukaa lähetettynä. Kun kirjoitan tätä kirjettä, ulkona paistaa aurinko. Taivas on oikeastaan täysin sees, kun kunnolla katson.
Katso nyt minua, höpötän säästä kirjeitsekin. En osaa pysyä aiheessa, enkä ihmettele, vaikka sinun tekisi vain mieli viskata tämä kirjekin pois edes lukematta loppuun asti. Pyydän kuitenkin, että lukisit tämän - et usko, kuinka kauan olen halunnut ilmaista tämän asian sinulle edes jotenkin. Käsialani taitaa näyttää hiukan tärisevältä, mutta käteni tärisee tätä kirjoittaessa kuin maanjäristys olisi iskenyt. Ei kuitenkaan näin ole, minua vain hermostuttaa.
Kirjettä aloittaessani ajattelin lähettää tämän mukana kukkia. Valkoisia ja tummansinisiä, mustia ja turkooseja. Luoksesi tullessa ne kuitenkin luultavasti olisivat jo kuihtuneet, enkä halua niiden siten kuvastavan tunteitani, koska minun tunteeni eivät ole kuihtuneet, kuten ruusut hoitamattomissa penkeissään. Haluan tällä hetkellä kirjoittaa vain kaksi sanaa, mutta se on uskomattoman vaikeaa. Toivottavasti vielä luet tätä kirjettä, ettet ole turhautunut liiallisista sanoista ja turhanpäiväisistä höpötyksistä.
Ei varmaan enää pitäisi kierrellä ja kaarrella. Haluaisin sanoa tämän sinulle kasvotusten, mutta olen kai liian pelkurimainen.
Rakastan sinua."
Natalya jäi katsomaan kirjettä yllättyneenä. Kirjeessä ei lukenut sen lähettäjää, ei etu- eikä takapuolella. Kirjeestäkään nainen ei osannut päätellä sanojen kirjoittajaa.
Kirjeessä toinen oli ajatellut kokoajan vain vievänsä Natalyan aikaa, veikannut naisen vain heittävän kirjeen pois. Mutta ei - eihän valko-venäläinen sellaista voisi tehdä, ei noin huolellisesti ja kauniisti kirjoitetulle kirjeelle. Edelleen yömekossaan olevan naisen kasvoille leviää aurinkoinen hymy, ja tämä laskee kirjeen sohvapöydälle.
Viedessään tyhjää kirjekuorta kohti roskakoria, Natalya huomaa kuitenkin postimerkin. Pienen pienessä merkissä on joitain pieniä kuvia, ja yläkulmassa lukee tekstiä.
"Nihon."
__________________________________________
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti